Blogi

TAMPERE

Nyt tänään huomaan, että vaikka on ollut lähes helle, on tuulessa ja tuoksuissa jotain elokuista. Ruoho tuntui kovin viileältä päivälläkin ja yliopiston mäki on vilkastunut: opiskelijoita tai tutkijoita/proffia kulkee taas enemmän noita pitkiä portaita ylös ja alas. Elokuu on ollut minulle aina yksi mielikuukausistani. Tällä kertaa vähän jo tuntui siltä, että miksi jo nyt, eikö kesä olisi vielä voinut jatkua? Kyllä se jatkuu. Tulossa ovat elokuiset samettiset illat ja ehkä kirkastaivaiset kuutamot. Ja sitten syksy, ihan mielivuodenaikani aina sen jälkeen, kun on saanut nauttia kuumasta kesästä. Mitähän syksy tuokaan tullessaan? Nyt juuri tuntuu, että se tuo parempaa. Minulle ja läheisilleni, ystäville ja rakkaille. Näin sen täytyy olla.

Huh, takana on niin mukavia päiviä, etten ole ehtinyt edes laittaa muistiin kaikkia asioita. Se, miksi kirjoitan tätä blogia, on ennen kaikkea tallennetta itselleni. Kun joskus luen jotain vuosien takaista juttua, huomaan, etten enää olisi joitain isompiakaan asioita muistanut, ellei niitä olisi taltioitu tähän loputtomaan sepustukseen. Sitten kun en enää mitään muista, lukenen tätä (jos osaan lukea) kiinnostuneena?

Festariviikonlopun jälkeen siis alkoi urheilullinen arki ja sitten taas tapahtui. Nyt on iltapimeä, kattoikkunasta kuuluu tuomiokirkon kellon kaksi lyöntiä kohta, se tarkoittaa, että kello on puoli jotain. Kolme lyöntiä taas, että varttia vaille jotain. Ja sitten neljä lyöntiä, joita seuraavat ne varsinaisen ajan ilmoittavat kajahdukset. Pelkäänpä, että tällä kertaa ne ovat kaksitoista. Tuli niin hyvin nukuttua ja laiskoteltua päivä, ettei uni heti taida tulla. Joten tässä istun. Huoneessa tuoksuu vastapesty pyykki – se kuivuu tuossa pienessä telineessä kattoikkunan alla mukavasti, kun en viitsinyt kantaa sitä ulos pyykkinarulle. Pieni Riitu huokailee ja vilkuilee minua toisella mustalla silmällään: eikö nyt voisi jo sammuttaa valot ja päästää minut peiton alle jalkopäähän? Riitu oli kuitenkin viikko sitten elementissään Tampereella:

Viikko sitten ex-tempore lähdin vastoin suunnitelmiani ystävääni Satua treffaamaan Tampereelle. Pakkasin kaikki omat ja koiran tarvikkeet huolella ja säntäsin matkaan lauantaiaamuna. Perillä huomasin, että kaikki toilettitarvikkeet (ja meikit) jäivät kylppäriin kotiin. Siitä huolimatta selvisin hengissä lainailemalla vähän kaikkea Satulta. Ehkä tekee hyvää olla välillä ihan luomu… Niin huikean upeassa paikassa ystäväni asuu: Näsijärvi siintää ikkunasta, parvekkeelta voi ihastella lähes välimerellisiä auringonlaskuja ja siitä vain kylpytakit päällä astella päivittäin rantaan uimaan.

• 

• 

• 

• 

• 

• 

TALLINNA

Pitkään aikaan emme ole ystäväni Raunin kanssa käyneet missään, olosuhteista johtuen – koronat, kiireet ja muut henkilökohtaiset esteet. Nyt kuitenkin tuli kaipuu Tallinnaan. Bongasimme hyvän pakettimatkan, edullinen ja ajat, hotelli ja hinta-laatu kohdillaan. Tallink-Siljalla koko matka laiva-hotelli maksoi 135 euroa hengeltä. Joten eikun matkaan viime perjantaina.

Huoletonta on olla matkalla, kun ei ole mitään ohjelmaa. Ei pakollisia ostoksia ja muutama aiemmin käymättä jäänyt paikkakin (kuten Kalamajan nyt niin suosittu alue) jäi vieläkin näkemättä. Tallinnan keskikaupunki on raitiovaunukiskoremontin takia myllätty niin vaikeaksi liikkua, että luovutimme jo kättelyssä kaikki isommat seikkailut sinne tänne. Tärkeintä oli se, että ollaan irti tavanomaisesta, nähdään muutakin kuin sitä samaa, käydään syömässä ulkona ja istumassa kahvilla terasseilla ja katselemassa kaikenmaailman ohikulkevia ihmisiä.

Tallink City -hotellin ympäristö, myös siis Virun, olikin sellainen työmaa, että tullessa oli kierrettävä monenmonituista mutkaa päästäkseen hotellin ovelle. Eikä kaunista ollut tämä piha:

Sitten huomasimme, että kaupungille pääseekin sujuvasti ilman tietyömyllerrystä, kun menee viereisen Viru-keskuksen läpi. Ulos kun astuu, niin siinä on puisto ja Vanhaan kaupunkiin ihan esteetön tie. Todellakaan näky huoneen ikkunasta ei ollut kovin inspiroiva, mutta hotellin äänieristys oli sen verran tehokas, että rakennusmelu jäi ulkopuolelle ja yölläkin luulin olevani jossain kellarissa: mitään ei kuulunut, mistään! Ja ainahan voi meditoida, vaikka leveällä ikkunalaudalla, jossa oli jo tyynyt valmiina:

Oli ihana viikonloppu jälleen. Laiselleni levottomalle sielulle on mannaa päästä ”jonnekin”. Nyt sain viikon sisällä sielulle ravintoa, sain olla kahden hyvän ystävän seurassa, jutella, parantaa maailmaa, muistella ja nauttia ympäristöstä.

Nyt on hyvä olla kotona, turvallisesti vanhassa satavuotiaassa talossa, jonka kaikki lattiat narisevat ja kirkonkello moikaa varttitunnin välein, kaikki on vähän sinne päin eikä niin tarkasti viimeisen päälle. Vanhan talon tuoksuun on tottunut, kunnes on vähän aikaa poissa – se tulee vastaan heti, kun palaa taas kotiin, jo ovea avatessa. Mitähän tämäkin talo on nähnyt viimeisen sadan vuoden aikana? Joskus tuntuu, ihan pienen hetken, valtavan yksinäiseltä. Minä vain ja Riitu ja Kiss, täällä. Mutta sitten: äsken askelsin alakertaan valoja sammuttamaan, katsoin kaikista ikkunoista kaikkiin ilmansuuntiin (oikeasti se on tässä miniasunnossa mahdollista), kuuntelin kaupungin ääniä ja katselin pihani (1 neliömetri) kukkaruukkuja ja tuulikelloa; tajusin, miten ihanaa olla omassa kodissa, tehdä mitä haluaa, mihin aikaan vain, tai olla tekemättä mitään!

Käsi sydämelle nyt ja kiitokset tästä kaikesta sinne yläkerran energiakerroksiin, elämästä tähän asti ja kaikesta hyvästä ympärillä. Huomenna on varmasti hyvä päivä.

Elämäni ensimmäinen Down by the Laituri -festivaali on siis takana. Lauantaillehan minulla varsinaisesti oli se lippu, helkkarin kallis, 89 euroa. Ei kerrota kellekään, että lainasin ystävän ranneketta jo perjaintaina ja pääsin vähän tutustumaan tapahtumaan ja Erika Vikmaniin. Mietin jo etukäteen, mitkä olisivat olleet tuon rahan arvoisia esiintyjiä. Päädyin settiin Ressu Redford-The Jacksons-Lauri Tähkä. Uskon vakaasti näin jälkiviisaana, että valintani oli ihan nappiin.

Vanha mummo joutui siis valvomaan puoliyöhön, että edes Lauri Tähkän konsertti pääsi alkamaan. Plus sen jälkeen kaverien kanssa setvimiset ja arvostelut konserteista – siinä meni oikeasti yli kolmeen yöllä. Festarointi käy kunnon päälle ja nyt kun arki alkaa, voi varmasti olla kova pala päästä taas samaan kuntoon. Mutta, voi veljet, oli se sen arvoista!

The Jacksons, eli sama poppoo, jossa Michael Jackson aloitti uransa, taisi olla alle kouluikäinen. Heidän keikkansa oli ehkä minun elämäni paras konserttikokemus, tähän asti. Mitä tykitystä, iloa ja ammattitaitoa se olikaan. Kauniita ihmisiä, yli sukupolvien, huimaava taito soittaa, laulaa, liikkua. Miksi en ole tätä noteerannut aikaisemmin? Kuulun todellakin Michael Jacksonin ihailijoihin, mutta tämä ns. jälkijoukko on jäänyt minulta seuraamatta. Ja toisaalta, Michaelin elämä oli melko surullista: isä piinasi esiintymään pientä poikaa, joka ei sitten ehkä koskaan pystynyt tekemään muuta kuin laulamaan. Meille hyvä asia, mutta oliko hänen elämänsä todella onnellista?

Lauri Tähkä ei myöskään pettänyt. DBTL-festarin viimeinen keikka oli tuskallisen myöhään: alku klo 00.15. Ja sitä ennen tietty piti änkeä paikalle ja seisoa puoli tuntia odottamassa. Ja pelätä humaltuneiden ihmisten kaatavan juomat niskaan tai tönivän itseni kanveesiin. Mutta voi ja oih, kyllä Tähkä veti sata lasissa ja me kaikki lauloimme tutut kappaleet tunteella. Late veti vielä ylimääräistäkin: kehui nykyistä kotikaupunkiaan joustavaksi ja sai täten (tai saattoi olla suunniteltua) vetää keikkaa pidempään. Oli sykähdyttävää. Vähän itkettävääkin. Ja jos joku sanoo, että festareilla olo on vain laiskottelua, niin minun askelmittarini näytti vähän yli kymmentä kilometriä tuolle illalle, ja välimatka sentään kotoa esiintymispaikalle on noin parisataa metriä. Eli on jorattu ja hypitty ihan kiitettävästi. Ja uusi tuttavuus, kaverini Missu, joka ei ole niin ujo kuin minä, sai mittariin 11 kilometriä.

Eli onko festareille osallistuminen siis erityisen terveellistä? No ei ole! Koska, Kerttulin Kommuunin piti tietenkin suorittaa jälkiviisaudet ja istua pihallani (joka on noin neliömetrin kokoinen) ja analysoida koko lauantain anti. Eikä sitten vieläkään, kun oli jo yöpuku päällä, tahtonut mieli rauhoittua. Liikaa adrenaliinia veressä ja liian isoja tunteita koettuna.

Niin, ja miksi sanon tätä kommuuniksi? Koska tänne kerääntyi muutama tyyppi kylään. Jääkaapissa oli milloin kenenkin ruokia, tyyppejä tuli ja meni. Mikä parasta, oli kivaa ja yhteisöllisen tuntuista. Koska kaikkia kiinnostivat juuri nämä festivaalit. Totta kai nyt on kiva palata arkeen ja hiljaisuuteen, mutta onhan elämän rikkautta tutustua uusiin ihmisiin ja jakaa mielipiteitä heidän kanssaan. Ja ei tarvitse lähteä mihinkään, kun asuu näin hyvässä paikassa. Eli taas sama toteamus: ”Miksi Pariisi? Meillähän on Turku.”

Olen kokenut kaksi ihanaa päivää, joihin on kuulunut tuttuja, vieraita ja ihan uusia tuttavuuksiakin. Kaikista ihaninta on ollut saada pojan lapset kylään. Olen ihan höpertynyt tähän mummoelämään. Nuo kaksi huipputyyppiä (3 vee ja 9 kk) ovat ehkä parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut omien lapsien syntymän jälkeen. Pienet ihmeet vanhempineen saapuivat Turkuun, tuohon ihan lähelle Caribia-hotelliin. Sain oikeuden nauttia heistä kaikista kaksi päivää. Käytiin seikkailupuistossa ja lounaalla, torilla ja kaupunkia muutenkin katseltiin.

Katson tätä nuorta perhettä ihaillen ja kunnioittavasti. Molemmat pitävät tasan tarkkaan huolta lapsista eikä ole mitään jakoja, kummalle jokin asia kuuluu. Se, jolle se on luontevaa, hoitaa asian,

Ja miten mummon tekisi mieli vain koko ajan paijata tätä päristelevää ja omaa kieltään örisevää pientä Antonia. Ja kuunnella kolmevuotiaan Eevan pajatusta, joka on ihan taukoamaton. Ja vielä kun mummon pitää tai mummo saa rientää tämän vauhtimimmin perässä jossain seikkailupuistossa, tuntee itsensä etuoikeutetuksi ja vähän myös tarpeelliseksi. Ja nyt jo ikävä tätä neljän hengen settiä!

Kiitollisuus tulee koko ajan yhä enemmän lähelle. Miten hienoja asioita ihan ansaitsemattomasti olenkaan saanut. Ymmärrys tästä kiitollisuudesta kasvaa päivä päivältä. Noin vuosi sitten en olisi kuvitellut, että herätessäni joka aamu mietin aiheita kiitollisuuteen – nyt se on niin ohjelmoitu selkäytimeen, että silmät avatessani aamulla käsken itseäni ajattelemaan, miten onnekas olen.

Eilen alkoivat myös Down by the Laituri -festarit. Olin vähän aikaa siellä eilisiltana, kuulemassa Erika Vikmania – siis kuulemassa, koska en matalana ihmisenä nähnyt yhtään mitään. Ja sitä paitsi makuuhuoneen kattoikkunastahan kuulen kaikki esiintymiset, vaikken niitä tietenkään näe.

Tänään Riitu-koiran kanssa ajeltiin Hämeenlinnaan mummon murun Eevan 3-vuotisjuhliin. Oli ihana päivä. Miten lapset kasvavatkaan! Ja miten paljosta sitä jää vaille, kun ei ole koko ajan siinä vieressä näkemässä. Eeva puhua pulputtaa ja on niin touhukas ja reipas, ei enää ujostele mitään. Ja pieni Anton, syyskuussa vuoden – pallo on hallussa! Pallolla tarkoitan sitä, että aivan kuin isänsä juuri istumaan opittuaan pelasi pallolla taitavammin kuin minä koskaan. Ja niinhän palloa sitten aikanaan lyötiin eteisaulan seinään urakalla, milloin sählykerää, milloin jalkapalloa. Kohta tämä toistunee.

Oli myös kiva nähdä toisia isovanhempia ja tuli ihan ikävä niitä pitkiä keskusteluja heidän kanssaan illallisten äärellä. Nyt on vähän haasteellista, kun välimatkaa on parin ajotunnin verran.

Riitu oli kuin kala vedessä: paljon rapsuttajia, paljon paikkoja nuuskittavaksi, tuttuja ihmisiä. Ja pehmeitä sohvia, joilla ottaa nokoset.

Mutta, kaikista iloisin olin minä ja myös Riitu siitä, että tultiin takaisin Turun kotiin! Ihana auringonpaiste tervehti meitä koko matkan; sadekuurot kiersivät tänään ainakin tämän Varsinais-Suomen kolkan. Riitu kipaisi raput ylös kuin teini konsanaan ja tarkistettuaan talon hyppäsi omaan karvapesään onnellisena: nonih, täällä taas!

Onneksi olen yleensä kaukaa viisas enkä ikinä jätä huushollia sotkuiseksi lähtiessäni reissuun. On niin hyvä tulla siistiin kauniiseen kotiin. Eikä siinä auttanut, syödä piti taas eilistä pastaa (siitä tuossa alla lisää), vaikka syntymäpäiväjuhlissa vannoin, etten ole nälissäni enää ikinä, siitä pitivät voileipäkakut, piirakat ja ihana syntymäpäiväkakku huolen.

Ja koska olen ison kaupungin keskustassa enkä saanut tänään jokapäiväistä kahviannostani täyteen (aamulla vain teetä ja juhlissa yksi kuppi kahvia), soin itselleni ja Riitulle sen pienen ihanan hetken: tuomiokirkkotorilla juotiin tuplaespressot ilta-auringossa.

Keksin siis eilen ihan itse niin hyvän reseptin, että oikein ihmettelin itseäni. Ylijäämäruoan jälleenkäyttö kunniaan. Minulla oli jäänyt tuoretta pinaattia jääkaappiin. Googlasin pinaattipastan, mutta oikaisin sitten reseptiä kaikella mitä kaapista löytyi ja kastikkeesta tulikin ihan uusi ruoka:

Tarvitset: keitettyä pastaa, tuoretta pinaattia, sipulia, öljyä, ruokakermaa tai muuta kermantapaista, chili-seesam-valkosipulisäilykettä, ehkä fetaa. Paista pinaatinlehtiä (pienennä, jos isoja) oliivi- tai rypsiöljyssä pilkotun sipulin (ja jos haluat, valkosipulin) kanssa pannulla kunnes pehmenevät. Lisää ruokakermaa ja Pirkka parhaat -sarjan Rapea Valkosipuli chili-seesamöljyssä -purkista 3-4 teelusikallista ja anna vähän aikaa hautua. Sekoita juuri keitettyyn pastaan. (Heitin vielä joukkoon purkin pohjalle jääneet fetajuuston palaset.)

Käytin spagettia, mutta litteää nauhamakaroniakin oli joukossa (italialaiset kauhistuisivat moisesta). Kastike ja kokonaisuus olivat oikea elämys! Chili-seesamvalkosipuli ei ole mitenkään kauhean tulista, etenkään jos sitä käyttää varovasti. Kannattaa kokeilla pienin annoksin. Eikä minulla ollut mitään ohjeita ainesten määristä. Pinaattia olisi saanut olla vähän enemmän. Mutta sainpahan hyvät sörsselit, joita nyt siis syön pari päivää. Ruokakokeilut ovat ihan parasta luovuutta ja kulinaariaa. Elämä on juhlaa!

Tänään on ollut pyykkipäivä, siivouspäivä ja opiskelupäivä. Välillä olen lukenut Jari Tervon Loiri-elämäkertaa, koska se on niin kiinnostava, ettei malttaisi jättää kesken. Toisaalta pitää vähän jarrutella, ettei sitten tule pulaa lukemisesta, jos se vaikka yhtäkkiä tuleekin luettua loppuun eikä kirjasto ole auki (iltamyöhällä esimerkiksi). Tästä kirjasta pian lisää.

Ehdittiin Riitun kanssa käydä ennen ukkoskuuroa aurinkoisessa säässä parilla pikkulenkillä, ihan lähimaastossa. Riitu ei kaipaa pitkiä juoksulenkkejä, kunhan saa kipitellä tässä kotiympäristössä varttitunnin – sitten jo istahtaakin takapuolelleen ja katse kertoo, että nyt riittää tai sitten kannat minut!

Eilen kavereita kylässä pikavisiitillä, ja tänään siis ihan kotitöitä. Miten ennen tultiin toimeen ilman nettiä, kysyn vaan! Nyt ei voisi opiskella kieliä eikä kirjoittamista eikä historiaakaan, jos ei pystyisi koko ajan tarkistamaan faktoja netistä. Tai kun tulee mieleen joku musiikki, jota tahtoisi kuunnella eikä kotona ole juuri sitä levyä, niin sehän löytyy interwebsin syövereistä.

Nyt kun Kiss-koiruus on mammalomalla, tekisi mieli lähteä vaikka pienelle matkalle. Ja sitähän on hyvä suunnitella katsomalla tarjontaa netistä.

Turussa on nyt niin paljon kaikkea (kuten koko Suomessa myös), että ihan hengästyttää. Olen jo tällä viikolla ehtinyt käydä ilmaisessa Tuomiokirkon tiistaikonsertissa ja tutkimassa Vanhan suurtorin putiikkeja ja pihoja siinä Brinkkalan talon vieressä. Ehdin vihdoin mennä myös Kaj Stenvallin, kuuluisan ”ankkamaalarin” näyttelyyn Sodan kasvot, jossa esillä ennen kaikkea sotaherra Putin sijoitettuna erilaisiin tilanteisiin, jotka olisivat hänelle oikeudenmukaisia näin ulkopuolisen silmin. Hienoa, että taide ottaa kantaa. Stenvall itse sanoi jossain haastattelussa, etteiväthän nämä maalaukset maalauksina mitenkään erikoisia ole, mutta aihe! Ne taulut kyllä aiheuttivat ahdistusta, ei laadultaan vaan tietenkin siksi, että niiden takana olevat faktat ovat niin järkyttäviä. Stenvall kuvaa usein Putinia Hitlerin tai pedon kaksoisolennoksi tai uudestisyntyneeksi paholaiseksi. Tauluissa on myös ennustusta tulevasta, kuten Putin istuutumassa lasikoppiin oikeuden istunnossa, taulun nimi on Tervetuloa Haagiin.

Taiteen ei aina tarvitse olla kaunista katsottavaa, ainakaan silloin, kun se ottaa vahvasti kantaa. Ajatellaanpa vaikka Picasson Guernicaa Espanjan sisällissodan verilöylyn kuvauksena.

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

Nyt olen tutustumassa Helsingin kesäelämään. Nuoriso lainasi autoa ja lähti festareille. Jättivät vastineeksi Annankadun tyhjän (ja kuuman) kämpän ja kaikki stadin mahdollisuudet ja metelit. Ollaan Riitu-koiran kanssa ihan kuin kalat vedessä,

Ystäväni Elinan kanssa oli suunniteltu kyldyyripäivä ja sehän toteutui tänään. Eilen kuitenkin muistelimme menneitä ja päivitimme pitkän kaavan mukaan samassa yhtiössä vaikuttaneen Karin kanssa molempien välivuodet, eli ne, jotka alkoivat siitä, kun itse irtisanouduin pörssiyhtiön viestinnästä Tieto Oyj:ssä ja hyppäsin kylmään veteen kansalaisaktivismin puolelle vuonna 2010.

Tämä aamu alkoi iloisilla vauvauutisilla. Minun rakas Kiss-koira tuli taas äidiksi ja sai aikaan kolme kaunista tyttölasta. Kaikki on hyvin eikä Kiss halunnut poistua lasten luota ennen kuin illalla pissahätä oli niin kova, että pakko oli. Myös valokuvaan pentujen nostaminen aiheutti suurta huolta. Sankariäiti!

Ystäväni Elinan kanssa katsottiin Ateneumin todella iso ja kattava Edelfeldt-näyttely. Niin paljon uskomatonta kauneutta kerätty moneen taas avatun Ateneumin saliin.

Rakastan Ateneumia. Koska se on kaunis, se on viihtyisä, se on inspiroiva. Kävin siellä usein silloin kun vielä työskentelin Helsingissä. En välttämättä katsomassa taidetta aina, mutta usein istuin vain läppärin kanssa työskennellen Ateneumin kahvilassa. Katselin upeaa mosaiikkityötä seinällä, kauniita ikkunoita ja kauniita seiniä. Haistelin kulttuurimme historiaa. Nyt on mahtavaa, että museo on taas auki ja sinne voi poiketa (etenkin Museokortilla) koska vain vaikka hetken mielijohteesta.

Vielä jaksoimme pienen kahvitauon jälkeen toiseen näyttelyyn. Kämp Galleriassa oli valokuvaaja Tiina Itkosen sykähdyttäviä kuvia Grönlannista. https://www.kampgalleria.com/k1/

Kauniita kuvia kylmästä ja karusta saaresta. Mutta myös pelottavaa faktaa siitä, miten monen ihmisryhmän ja eläinlajin olemassaolo on uhattuna, vain ja ainoastaan ihmisen oman tyhmyyden ja ahneuden ja myös välinpitämättönyyden takia. Olettehan kuulleet näitä kommentteja, miten ”me olemme jo tehneet osamme, tehkööt muut omansa”, ”ainahan ilmasto on lämmennyt ja kylmennyt, tämä on ihan luonnollista”, ”mikä ilmastonmuutos, sehän on vaan kiva, että kesät kestää pitkään eikä lumi ja kylmyys aiheuta energiakuluja” ja niin edelleen.

Grönlannin ihmisten elämä on muuttunut totaalisesti ja perinteisten elinkeinojen harjoittaminen ei enää ole kaikkialla mahdollista. Eläimet eivät saa ruokaa eivätkä pysty lisääntymään. Nuorisolla ei ole mitään tulevaisuutta saarella, koska perinteinen elämänmeno ei onnistu, mutta talous ei salli opiskelua (lähin lukio voi olla tuhannen kilometrin päässä) eikä muita elinkeinoja karulla saarella voi harjoittaa.

Stadi on ihan kiva. Eläväinen ja täynnä ihan kaikkea, mitä ihminen voi toivoa. Ihan tänään kaverin kanssa juteltiin, että vähän kuin minikokoinen New York. Mutta loppujen lopuksi en tykkää enää. Turku, joka on kuitenkin aika iso kaupunki, on äänimaisemaltaan ja ihmisvilinältään niin kovin paljon rauhallisempi ja ystävällisempi. Täällä Helsingissä voi ajoittain aistia enemmän vihaa ja huonoa käytöstä (tänään joku humalainen persuoletettu tuli haukkumaan rahaa polvillaan kerjäävää ihmistä, että mitä näyttelet siinä ja tulet tänne ilmaiseksi asumaan jne. jne.). Sitähän on jokaisessa kaupungissa poikkeuksetta. Mutta jotenkin tämä meteli, äkäisyys ja ylimielisyys on nyt niin silmiinpistävää, kun on kokenut toisenlaisen ison suomalaisen kaupungin. Ja toisaalta: New Yorkissa, muutaman kerran käyneenä tosin vain, en koskaan huomannut, että joku olisi haukkunut kerjääjiä tai kadulla nukkuvia asunnottomia. Mistä tämä kertoo? Mitä se meistä kertoo?

Markkinat

Taas on jokirannassa markkinat. Tällä kertaa kansainväliset. Tarjolla on kaikkea. Belgialaista suklaata, italialaisia juustoja ja säilykkeitä, saksalaisia pretzeleitä, kaikkea.

Kyllä on palkitsevaa asua keskellä kulttuurikaupunkia. Pääsen kävellen kaikkiin tärkeisiin paikkoihin ja koska Aura-joki on tuossa tyrkyllä noin 150 metrin päässä, on sen varsi aina se paikka, jossa tapahtuu.

Olin viikolla katsomassa paljon mainostettua About Art -näyttelyä Logomossa (myös kävelymatkan päässä). Olihan kiinnostava kokemus. Itse en tunnistanut muita taiteilijoita nimeltä kuin Osmo Rauhalan. Myös Iiu Susiraja oli tuttu, muhkean naishahmon valokuvillaan. Kaikesta ei voi pitää. Tämä näyttely oli kuitenkin näkemisen arvoinen ja osoitti, että niin kovin monin materiaalein ja ideoin voi saavuttaa elämyksiä katsojille. Tässä esimerkkejä niistä teoksista, jotka sykähdyttivät minua:

Saunapäivät

Perjantai, ilta ihanin! Taloyhtiön saunassa useimmiten tilaa viimeiselle tunnille. Vanha, kovin vanha sauna, sanoisin, että 1970-luvulta tämä viimeisin versio. Tilaa on, vaikka jalkapallojoukkueelle. Sitä en valitettavasti tänään saanut seurakseni 😉

Vähän yksinäinen olo. Viikolla kävivät hyvät ystävät kylässä ja olipa ihana päivä:

Olo saattaa johtua siitä, että rakas Kiss-Kiss kiinanharjakoira lähtee sunnuntaina mammalomalle. Tulossa on perheenlisäystä. Ja vaikka elämä kahden koiran taloudesta yhden koiran huusholliin muuttuessaan tarkoittaa niin kovin helpompaa elämää, on se kuitenkin kova pala. Kiss on minulle sen ensimmäisen koirani toisinto, vaikkei tietenkään sama tyyppi. Hän kuitenkin on aina kyljessäni, aina tietää ja tunnistaa mielialani. On maailman rakastettavin hahmo. Ja nyt alkaa jännittää ja huolestuttaa: meneehän kaikki hyvin? Kyllä menee. Hänellä on rakastettavat kaksi ihanaa naista pitämässä tarkkaa huolta. Heidän luokseen (koska ovat edellisen omistajan perhettä) hän menee aina mieluusti. Mutta sittenkin… Jännittää tuleva pentujen syntymä ja Kissin kunto.

Näin keskiyön toisella puolella sitä on yleisesti ottaen huolestuneempi kuin aikaisemmin päivällä, niinhän se on. Aamulla kaikki näyttää valoisammalta. Nukkumaan näiden karvakorvien kanssa: kapuamme yläkerran makkariin ja pesemme kolmet hampaat. Yleensä huolestuneena persoonana voisi kai myöntää, että olen kiitollinen, että minulla on heitä, joista olla huolestunut. Lapset, ystävät, monet myös sattumalta tavatut.

Hyvää yötä. Buona notte. Gu’ natt. Bonne nuit! Спокойной ночи. Слава миру.

… and the living is easy. Helleviikkojen aikana ehti tapahtua kaikkea kivaa ja ehkä myös ei niin kivaa. Joka tapauksessa sain paljon aikaan. Kävin ahkerasti uimassa, jopa lenkillä kuumuudesta huolimatta. Italian opiskelu edistyi jonkin verran, vielä on kesätehtävät opistolta tekemättä, mutta en stressaa. On niin väärin, ettei tv:stä näe kunnollisia italiankielisiä ohjelmia. Tulee ihan ikävä lapsuuden mustavalkoisen tv:n Isä Camillon kylää.

Suomalaisen TV:n tarjonta on kyllä hyvin omituista. Joka kanavalla vaihdellen samat elokuvat kymmeniä kertoja (tosin Bond-leffoista kiitos, niitä ei ole yhtään liikaa!). Amerikkalaisia höpö-tosi-teeveitä ja vielä nolompaa: niiden suomalaisia versioita. Onneksi on myös Radio Suomi, jossa nyt alkoi ihan kylmiä väreitä nostattava Vesa-Matti Loirin elämästä kertova audiodraama. Ja etenkin sen pääosan esittäjä Pyry Kähkönen, jonka ääni ja äänenkäyttö ovat erehdyttävästi ihan Veskun kopio.

Nyt pitää tunnustaa. Juuri kun suomin televisiotarjonnan ulkomaisia uusintoja, niin pakko on kertoa totuus. Katson monia kertoja elokuvia, joista joku ylevämpi ihminen sanoisi, että roskaa. Voipi olla roskaa, mutta Notting Hill tai Rakkautta vain on pakko katsoa tuhannenteen kertaan, jos mieliala on sitä vaativa. Toissailtana siis, katsoin kolmannen kerran Air Force One -elokuvan. Yltiöamerikkalaisisänmaallisen sankarielokuvan USA:n presidentistä (Harrison Ford), joka toimii äärimmäisen urheasti ja pelastaa häntä ja perhettään sekä koko esikuntaansa kuljettavan Airforce 1 -lentokoneen tuhoutumasta ja samalla listii koneeseen soluttautuneet terroristit. Toki melskeen keskellä kuolee muutama ihminen, hyviksiä ja pahiksia, mutta siitä hollywoodilaiseen tapaan viis, kunhan loppu on onnellinen. No niin, miksi rakastan tätä elokuvaa? Koska se on niin hyvin tehty. Koska se on jännittävä, taistelu hyvän ja pahan välillä (no tietenkin se paha on itäeurooppalainen ja venäläinen ja hyvä ilman muuta amerikkalainen ”demokratia”) ja siinä hyvä voittaa. Ymmärrän hyvin, miksi se esitetään juuri nyt. Onhan elokuvan, kuten koko maailman, pahis Venäjä nyt ykkösvihollinen, sekä säälittävä että pelottava. Mutta en voi mitään sille, että yksi elokuvakokemuksieni yksi huikeimmista repliikeistä (minkä olen aiemminkin maininnut) on se, kun tässä presidentti-Harrison Ford terroristijoukkoa johtavan tyypin kanssa käydyn pitkällisen painin jälkeen saa yliotteen ja heittää tyypin rahtiluukusta taivaalle noin kymmenen kilometrin korkeudessa ja huutaa: ”Get off my plane! Ulos koneestani!” Ihan hulvatonta.

Turussa on ollut keskiaikamarkkinat ja hirveä helle. Auran rannat ja kirkkotori ovat olleet täynnä käsityöläiskojuja, keskiaikaisia esityksiä, turnajaisia, ruokamaistiaisia ja vaikka mitä. Hyvä että rantakadulla pääsi edes etenemään. Mutta olipas kivaa, kun oli elämää ja hulinaa. Tosin kiersin kaukaa kojut, joissa pikkupossut pyörivät paistovartaissa (oksennus) ja myös hellepäivänä sydäntä särki, kun hevoset esiintyivät sirkuspelleinä ihmisille turnajaisnäytöksessä. Vaikka hyvinvoiviltahan ne näyttivät, ei silti. Mutta oikeasti olen sitä mieltä, ettei hevosen eikä minkään eläimen paikka ole sirkuspellenä.

Kuljeskelin ihmisvilinässä toiselle puolelle Auraa ja join kylmän maitokahvin eli jäälatten tutussa kahvilassa. Sattui erikoinen tapaus. Jonottaessani tiskille vieressä jonottavan seurueen pieni koira sai huomioni. Toki huomaan aina kaupungin eläimet ja arvioin niiden käyttäytymistä ja – niin, myös kuntoa. Tämä pieni musta koira ei ollut poikkeus. Kun hänen huoltajansa sitten otti koiran syliin takanani, en malttanut mieltäni, vaan silitin pienen mustan koiran mustia silkkisen pehmeitä anturoita. Omistaja kertoi, että voitko kuvitella, tämä koira, jonka nimi on Moca, oli huostaanotettuna ilmeisesti Itä-Euroopasta, eikä kukaan halunnut häntä, koska kenenkään mielestä hän ei osannut käyttäytyä. Olin ihan tyrmistynyt. Tämäkö rauhallinen säyseä kaunotar huonosti käyttäytyvä? Omistaja oli ollut yhtä lailla hämmästynyt, mutta onni sikäli, että he saivat tämän kaunottaren. Sanoinkin, että lucky you! te onnelliset! Sitten alkoi ihan liikutuksesta itkettää. Se oli hyvin noloa enkä pystynyt mitenkään käsittämään, miten olin niin herkistynyt tämän pienen koiran surkean elämän päätymisestä noin rakastavaan syliin. Jälkeen päin ajateltuna tajusin kyllä, miten koko ajan olen huolestunut omien koirien hyvinvoinnista ja tätä aiemmin oli vielä se kissojen kissa. Ja rakas Pulmu, kauan sitten. Näistä kaikista en ole kenenkään kanssa puhellut. Pidätin itseni siellä kahvilassa, vaikka huulilla oli kertoa, että minullakin on koira ja niin edelleen. Voi hyvänen aika tätä ihmisen ajatusten, toiveiden ja kertomattomien tarinoiden taakkaa – ne ovat aina olemassa ja tulevat eteen silloin kun et mitenkään voisi kuvitella. No, ostin silti jäälatten ja istuin katsellen hyörinää. Sunnuntain kunniaksi!

Maantien vartta mä vaellan ja kaunis on luomakunta…

Vaikken maantien vartta nyt vaellakaan, niin kyllä suomalainen juhannus on sykähdyttävä, ilostaitkettävä ja tunteikas. Oli sitten helle tai räntäsade, keskikesän juhla on aina se Iso Juttu.

Tauno Suuri laulaa ihan sydämen pohjaan asti koskettaen. Kun nyt vanhana mummona (joksi itseäni en todellakaan tunne, mutta hyväksyn määritelmän) ajattelen juhannuksiani, niin mieleen tulevat väistämättä ainoastaan kesät Simpeleellä. Syreenit ja juhannusruusuthan silloin kukkivat juuri oikeaan aikaan Kaakkois-Suomessa. Juhannuskokkoa sai polttaa, se mieleenpainuvin oli siskon uudessa kodissa (hän oli mennyt nuorena naimisiin saman kylän maanviljelijäpojan kanssa), iso kokko kalliolla, syreenien tuoksu, saattoi olla myös nuotiomakkaraa. Isä oli mukana, mutta ei koskaan isossa osassa, koska hän oli vetäytyvä ja ujo. Miten nyt kaipaankaan juuri isää. Ja niin monesti ajattelen, että hän olisi iloinen kaikesta siitä, mitä olen tehnyt. Ja se mitä olen tehnyt, on todellakin isän ansiota. Mutta ei mennä nyt muisteloihin.

Kuleksittiin kaupungilla tänään juhannuksen aikaan. Täytyy sanoa, ettei mitenkään huono jussikokemus ollut. Melko rauhallista ja hidasta oli tunnelma, ja kaunis jokinäkymä säilyi kauniina ainakin sen ajan, minkä siellä vietimme.

Vitsailtiin, että kiva kun tuo ex-aviomies kävi seurana (kunnes hän oikaisi naapurille, ettei ihan vielä ole ex.), ettei tarvinnut olla yksin.

Mutta onpa ollut kovin mukavaa. Olen tutustunut enemmän paitsi puolisoon, joka nyt asuu muualla, myös pariin naapuriin. Olen myös oikeasti alkanut suunnittelemaan sitä italialaista joulua. Jos se lottovoitto tulisi kohdalleni, niin ilman muuta hankkisin kodin Italiasta. Syyt Italiaan ovat nämä:

1. halusin kokea asioita maassa, jonka kielen osaan. En siis osaa kunnolla italiaa vielä, mutta eiköhän pari kuukautta siinä maassa avita vähän opiskeluja. Kiitti siis veesti, Putin, en mene Venäjälle. Mutta on uusi haaste: opi italiaa!

2. Olen himomatkustaja. Jo opiskeluaikoina laitoin kaikki ylimääräiset rahat, joita totisesti oli vähän, interreilaamiseen. Näin välillä nälkää Kreikan saarilla (syötiin tomaatteja ja fetaa, noh, tosin paikallinen viini oli pakollinen), kun budjetti oli jo syöty. Mutta ikinä ei tullut mieleen, että pitikö lähteä. Piti. Ja vieläkin: pitää!

En koskaan luovu matkustamisesta, siinä asiassa en ole ekologinen. Ihminen ei opi toisesta ihmisestä ellei a) lue tai b) matkusta. Minä yritän tehdä molempia niin kauan kuin pystyn. Unelmani on asettua jonnekin välimerelliselle paikkakunnalle, en vielä tiedä, minne. Mutta vaikka rakastan tätä Turun kotia, haluaisin olla täältä välillä poissa. Uskon, että elämä ja universumi kuulevat unelmani ja kohta olen siellä, missä haluankin olla. Voi vitsi, tämä eläkeikä on siitä niin mahtavaa, että aikaa on. Ja tietenkin siinäkin mielessä, että pitää ymmärtää, että sitä aikaa ei ehkä edessä olekaan niin loputtomasti kuin kolmekymppisenä kuvitteli. Nyt oma kuopukseni täytti kolmekymmentä, ja itse en tunne olevani vanha. Minulle saa kyllä kertoa, kun alan vanhuudenhöperehtimään, koska itse en sitä välttämättä tajua. Taisin alkaa jo sen höpertelyn?