Kategoria: Kaikenlaista

Kävimme joku päivä sitten pyrkimässä lähipizzeriaan, koska sen nettisivujen mukaan se olisi auki torstaisin klo 18.30 alkaen. No eihän se ollut, vaikka ulkona oli kyltti Aperto/Open. Kolkuttelin ovelle ja mummeli tuli avaamaan. Ei ole auki, ei! Sanoin, että kun ulkona on auki-kyltti. No, hän vain kohautteli olkiaan. Kun tiedustelin, milloin auki, niin huomenna, ylihuomenna jne. Ja kysymykseen, että minne asti on auki, hän vastasi että iltaan asti. No niinpä, tietenkin 🙂

Eilen sitten Jussi-apukuskin viimeisenä Roddino-iltana mentiin jo hyvissä ajoin, eli puoli seitsemältä samaan paikkaan. Siellähän ei tietenkään vielä ollut ketään asiakkaita, eiväthän italialaiset syö niin aikaisin päivällistä. Mutta pizzat olivat herkullisia, juuri oikealla pizzauunilla paistettuja, pohja rapea ja ohut, eikä menu ollut todellakaan hinnalla pilattu: kallein 12 euroa.

Kissin rakkauskertomus jatkuu. Aamulla istui hän kaihoisana ja odotteli Pallinoa, joka kävikin antamassa nenänökkejä verkon läpi.

Ollaan tehty Kissin kanssa joka päivä pari kertaa 2,5 kilometrin lenkki, että neiti vähän rauhoittuisi. Ainakin hän väsähtää lenkkeilystä, tunteen palo ei juurikaan ole jäähtynyt. Mutkaista on tämä tiestö täällä, kuvista ei ehkä saa oikeaa käsitystä, mutta jos ajattelee, että keskittyminen vähän herpaantuu, niin kyllä aika kyytiä lennetään rinnettä alas.

• 

• 

• 

• 

Tänään vein Jussin sitten noin parinkymmenen kilometrin päähän Albaan rautatieasemalle, josta juna Torinon kautta Milanoon ja Milanosta vielä lentokenttäjuna Malpensan lentoasemalle. Toivottavasti kaikki menee hyvin. Onneksi on nämä uudet sovellukset, Finnairin liput ja Omion-rautatiesovelluksen junaliput saa matkapuhelimeen. Kunhan vain se puhelin pysyy matkassa…!

Asemalla vempailin autoa ahtaalla pihalla ja pysäköin sen sitten ihan väärään paikkaan. Ystävällinen italialainen mies tuli neuvomaan, mihin kannattaa se siirtää. Hän jopa tuli viisaamaan ruutuun peruutustani, koska oli huolissaan, että saan parkkisakot. Mentiin siitä sitten aseman kahvilaan ja mies istui siellä jo – Jussi osti hänelle juoman kiitokseksi. Olen huomannut, että nämä piemontelaiset, pohjoisitalialaiset ihmiset eivät ole ollenkaan samantyylisiä kuin esimerkiksi Napolissa. Täällä ollaan rauhallisia ja melko vähä-äänisiä, kun taas etelässä huutoa, säksätystä ja huitomista kyllä riittä – mitä myös on todellakin oikein viehättävää seurata.

Albasta tulin siis Kissin kanssa takaisin tänne Roddinon talolle. Täällä nyt ainakin 6-7 viikkoa retriitissä, yksin, odottamassa Piemonten joulua ja uuttavuotta. Ja ystävääni, joka on luvannut tulla kylään ja palata kanssani autolla Suomeen. Vähän itketti, kun halasin Jussia asemalla. Mutta meille käy hyvin, uskon. Koska meille käy aina loppujen lopuksi hyvin.

Ja ystävät, lukijat: jos tulee mieleen lähteä lomalle tänne joskus, niin tämä talo on vuokrattavissa. Ja todellakin, niin hieno paikka, upeat maisemat, kaikki pelaa. Myöhemmin laitan vähän kuvia sisätiloista ja tietoja lähipalveluista sun muusta. Itse haluan kyllä tulla tänne uudelleen ilman muuta. Niin no, ellen sitten saa tällaista ihanaa taloa itselleni näiltä seuduilta. Lotto on vetämässä!

Vielä vähän omista tunnelmistani. Otin Suomesta mukaa muutaman kirjan, joihin kuului Aino Kallaksen Kootut teokset. Tämä kuvio on sillä lailla mielenkiintoinen, että teini-ikäisenä luin Kallaksen Sudenmorsiamen. Ja sitten ajauduin aikuisena Lopelle, jossa Aino Kallas vietti aikaa. Olisin etsinyt tämän Kallas-jutun tähän, mutta Lopen kunnan sivut on taas tehnyt jokin ikävä uusi mediayhtiömeedio, joka on kadottanut helpoista reiteistä kaiken.

Se Kallaksen Sudenmorsian on oikeasti karmiva ja liikuttava tarina. Ja tietenkin kiinnostavaa tämä Kallaksen ja Eino Leinon rakkaustarina ja yhteys ja heidän oleskelunsa Lopella. Nyt luen Sudenmorsianta Italiassa. Kaikkea sitä tapahtuu. Kaikella on yhteys jonkin kautta.

Taidan aloittaa tässä päiväkirjassa osion Päivän Mokat. Niitä on vähän jo tullut enkä ole muistanut kaikkia mainita. Laitan nyt keräilyerän kahdesta tähänastisesta:

• kohellus päin puomia moottoritien tieveroasemalla
• ostin marketista muka pikakahvia – no se ei ollut pikakahvia, vaikka oli kahvihyllyssä. Se oli sikuria. Ei mene jatkoon kahvipöydässäni.

Eilen tutustuin Roddinon kunnantaloon. Vähän nauratti etukäteen. Lopen kunnantalolla sitä on tullut vietettyä joltisenkin paljon aikaa, valtuuston ja hallituksen sekä lautakuntien kokouksissa. Täällä oli erilainen velvollisuus, kun piti hakea kunnan kustantamia jätesäkkejä. Niitä oli kyllä keittiön laatikossa, mutta väri vaihtui juuri nyt eikä jätteenkuljetusyhtiö huoli väärää väriä kyytiin.

Kiss on nyt rakastunut tulisesti naapurin Enzon Pallino-koiraan. Kissin juoksu alkoi (taas nappiajoitus!) juuri kun lähdettiin matkaan. Nyt lienee juuri se otollisin aika ja kyllä nämä tulisesti lempivätkin toisiaan. Saa olla tarkkana, ettei käy hassusti ja niitä tuliaisia pääse syntymään. Tänään Kiss loikkasi virkeästi kaikkien verkkojen ja pihalaatoista tehtyjen esteiden yli rimpsalle. Onneksi ehdin hätiin.

Tänään käytiin taas supermarketissa. Etsin kiivaasti kynsilakanpoistoainetta, mutta sitä ei ollut missään. Tankkasin pellettejä takkaan, leipää ja juustoa. Tultiin sitten ”omalle” kylälle ja käytiin kahvilla paikallisessa baarissa, josta saa myös vähän kaikkea elintarvikkeista pesuaineisiin. Ja kas, sieltä löytyikin kynsilakanpoistoainetta.

Päivä ovat olleet tosi lämpimiä, eilen jopa plus 18 asteeseen kohosi mittari iltapäivällä. Yöt ovat kuitenkin kylmiä, onneksi on kaksi takkaa, tavallinen ja pellettilämmitteinen. Suomalaiselle makkarin +18 tai +16 ovat vain hyvän unen takaajia, eli nyt ei ehkä joka päivä vielä edes takkaan tarvitse tulta laittaa.

Huomenna ajan Jussin Albaan junalle, josta hän pääsee yhdellä vaihdolla Milanon Malpensan kentälle. Bongattiin edullinen lento Helsinkiin.

Täytyy tunnustaa, että vähän jännittää. Eilen harjoittelimme lumiketjujen käyttöä. Ne olivatkin todella hankalat laittaa päälle, vielä hankalammat poistaa. Itse asiassa jouduttiin ottamaan rengas irti, että ketju irtosi. Minähän en saanut rengastakaan rengasavaimella pois vähäisillä voimillani, kun nehän oli laitettu koneella kiinni tiukkaan. Siksi vähän mietityttää paluumatka. Mutta kuten sanottu, tulevaa on turha murehtia. Mummon pitää vaan nyt harjoittaa mindfullnessia eli läsnäolemista ja nauttia tästä ihanuudesta. Siis oikeasti, tämä paikka on ihana.

Eilen luulin iltalenkillä, että Roddinossa ja lähes koko tienoossa on sähkökatkos. Kirkkoa ei näkynyt tavallisella paikallaan kylän mäellä eikä laaksoista vilkkunut kotien valoja. Selvisi kuitenkin, että kuuluisa Piemonten sumu oli laskeutunut. Taskulampun valokentässä näkyi pienen pieniä hiutaleen näköisiä pisaroita: sumu tiivistyi. Ja täydellinen pimeys sekä uskomaton hiljaisuus saivat aikaan tunnelman kuin olisi kävellyt pehmeässä tummassa pilvessä.

Päivä oli ollut kuitenkin varsin lämmin ja aurinkoinen. Aamulla lähdin Kissin kanssa päättäväisesti talsimaan kylälle päin. Ajatus ei ollut ihan loppuun asti hiottu. Kiss-hauvalla on nimittäin ”ne”, eli juoksuaika. Hän on matkannut huvittavat turkoosit pikkupöksyt jalassa koko reissun aina Kanta-Hämeestä asti. Nyt alkaa olla jo huippuhetket, mikäli olisi aikeita saada vielä yhdet pennut. Joten hänen parfyyminsä sitten houkutteli naapurin Enzon vapaana ohikulkijaliikennettä päivystävän Pallino-koiran maskuliiniset vaistot esiin. Pallino lähti seuraamaan meitä ja Kiss myös ihan innostui. Parinsadan metrin päässä myös leipomon Ringo-koira teki tuttavuutta. Eihän siitä mitään tullut, en halunnut tehdä itseäni ja koiraani naurettavaksi, vaan käännyin ja vein Kissin takaisin. Mitenköhän monta koiraa olisi ollut perässämme, jos olisi taivallettu pari kilometriä? Siitä olisi ehkä tullut uusi kylälegenda: hullu mummo mustan koiran kanssa ja kaikki kylän uroskoirat perässä! Toisaalta tietenkin, jos olisi hassusti käynyt, niin ehkä nämä pennut olisivat olleet kiinnostava sekoitus? Ei kuitenkaan – ei Kiss enkä minä haluta enää yhtään penturumbaa.

Tänään aamu sitten aukeni ihan pilvettömänä ja tuulettomana, ihan kuin sumu olisi pessyt ja kirkastanut maiseman yöllä. Kävinkin heti aamuteen jälkeen kuikuilemassa lähimmän leipomon pihalla – minullehan kerrottiin, että sieltä voi käydä suoraan ostamassa tuoretta leipää ainakin joinain päivinä. Ja koska Kiss tuli mukaan, olimme pian kaikki kolme tuoreen leivän tuoksussa leipomon ovella. Siis me kolme, minä, Kiss ja Pallino.

Ihanaa leipää olikin. Mutteripannusta vahvat kahvit ja pihalle taas nauttimaan. Päivällä ajeltiin Doglianoon, kun saatiin vinkki monipuolisesta tavaratalosta vuokraisännältä. Ja kyllä vain, Mercatosta löytyi kaikkea maan ja taivaan väliltä. Myös vehnätöntä koiranruokaa. Vaikka Kiss ei nyt juuri ajattele mitään ruokaa, kun se Pallino vain on mielessä. He seurustelevat välillä verkkoaidan välitse. Ja kyllä masentaa Kissiä se aita, jonka typerä emäntä taas sulki estämään lähikontakteja. Tässä katseessa on todella vähän syyttävä vivahde:

Ilma oli niin kirkasta koko päivän, että uskomattomat Alpit lumirinteineen näkyivät nyt ensimmäistä kertaa täällä selkeästi.

Kävelin vielä yksin lenkin Roddinon keskustassa, jonne matkaa jotain pari kilometriä. Tein löytöjä, yksi niistä oli Michelin-tähdellä vuonna 2021 palkittu ravintola Gemma. Sitä etsivät muutkin turistit, mm. keski-ikäisten miesten moottoripyöräporukka, kysyivät minulta vieläpä tietä sinne. Ihan nenämme edessähän se olikin, mutta tietenkin täyteen buukattu.

Kauniita kattoja, laaksoja, kiinnostavia kasveja, joiden nimet pitää selvittää. Istuin hetken baarin terassilla seuranani kehräävä kissa. Ja yhä ihmeellistä, rauhoittavaa hiljaisuutta. No, tosin koirat haukkuvat koko ajan pihoillaan ohikulkijaa. Yhden pihan koira kuullosti aika erikoiselta, joten menin ihan portin viereen kurkistamaan, kuka se noin jylhällä äänellä murisee. Koira paljastui mustaksi possuksi, joka tihrusti minua ystävällisesti rautaportin takaa.

Punainen vasen silmä on jo hieman vaalentunut. Näytän siis enää vain haalistuneelta Halloween-hahmolta. Myös silmälasit peittävät hämäävästi ja määrätystä kulmasta ei oikeastaan enää huomaa koko verenpurkausta. Piemonten ilma näköjään parantaa.

• 

• 

• 

• 

• 

Perillä!

Sunnuntaina iltapäivällä vihdoin pääsimme perille. Takana ajo Sveitsistä Milanon ohitse kohti Torinoa. Piemonten maakunta siinteli unelmissa ja myös horisontissa. Ei suurempia mokia tai vastoinkäymisiä tällä etapilla tullut, mitä nyt kerran ajoin tietullin puomin läpi (aurinkosuoja esti näkyvyyden, vihreä valo vaihtui punaiseksi ja eikös puomi lävähtänyt tuulilasiin). Luojan kiitos, nämä puomit eivät ole rautaa vaan styroksia. Kädet vapisivat vielä kilometrin tapauksen jälkeenkin. Toisaalta, ajattelin, mitä sitten? No ei yhtään mitään.

Eipä serpentiinit jättäneet meitä edes Sveitsin jälkeen. Kun saavuimme tänne lähelle määränpäätä, kävi ilmi, että kiemuraista ja mäkistä on tienoo. Ero Sveitsiin tietenkin ainakin se, että tiet ovat minimaalisen kapeita eikä rotko tien sivussa ole niin syvä. Mutta suoraan täällä ei kyllä pääse päämäärään, vaan rattia joutuu veivaamaan olan takaa. Tuleepa ihan mieleen vanhat ralliharrastusajat.

Kun vihdoin Googlen navigaattori ilmoitti, että ”Olet perillä määränpäässä”, tunsin itseni voittajaksi. Iso unelma, lähes kahden vuoden takaa kypsynyt. Ja nyt olen tässä! Ja tunnen ja tiedän, että tämä on vasta alkua uudelle elämälle.

Olemme siis Roddinossa. Sunnuntaina iltapäivänä täällä paistoi aurinko. Talon pihasta näkyi kylän, vai onko tämä kuitenkin kaupunki – en osaa sanoa, kirkontorni ja alhaalla ja ympärillä mitäs muuta kuin viiniviljelmiä joka puolella. Kaunis syysruska on tullut tännekin, mutta ruoho on vielä vihreää ja lämpöä päivisin peräti 14 plus. Riemastuimme niin tästä paikasta ja talosta, että aivan unohdimme vuokranantajiemme neuvot hälytyksen poistamisesta sun muista yksityiskohdista.

Talon alapihan edessä aukeaa viinitarhaa. Ja niitä riittää joka puolella tässä kunnassa. Toinen vallitseva viljelys näyttää olevan jokin hedelmäpuu, niitä tarhoja löytyy myös joka tien varrelta. Pitää selvittää, mitä ne ovat. Tässä talossa on pienet pihat, ylä- ja ala-, ja niissä on mm. yksi nyt juuri hedelmiään tekevä oliivipuu. Saamme kuulemma hyödyntää oliivit. En ole vielä ehtinyt tutkia, miten säilöntä tapahtuu, mutta ilman muuta ainakin purkillisen oliiveja yritän tuoda Suomeen tuliaisiksi.

En vieläkään ihan usko, että todella tein tämän. Välillä heräsin Turussa aamulla niin ahdistuneena ajatuksista, että olen ihan päästäni vialla, kun lähden tällaiseen vaikeaan kuvioon. Onneksi harjoittelemalla omien ajatuksien juoksua voi omat tuntemukset kääntää positiivisiksi (sillä ajatuksiaanhan voi harjoittaa, vanhoja uskomuksia voi poistaa – juuri niitä, jotka sanovat, että älä nyt hulluttele äläkä vaan luule itsestäsi liikaa).

Filosofiat sikseen. Konkretia on nyt se, että mummo asuu täällä kaksi kuukautta. Kyytimies Jussi jo alkaa katua, että otti lennon jo viikon päähän täältä pois. Ymmärrän täysin! On ollut turvallista ajella Euroopan ja Alppien läpi, kun seurana on joku, joka ymmärtää autojen päälle jotain. Vaikka kaikki meni hyvin, toki mielessä kaihertaa se auton puolan rikkoutuminen ja mystinen akun purkautuminen. Mutta jälleen: miksi niitä surra, ne ongelmat menivät jo – ja tulevia ei vielä ole.

Matkan kunniaksi varhaiset glögit ja hyvää tuulta reitille:

Hieno kokemus Finnlinesilla. Oli mahdollisuus tai oikeastaan pakko viipyä laivalla vuorokausi ja vähän enemmänkin. Netti ei ilman lisämaksua toiminut, joten aika kului kivasti lukemiseen ja koiran ulkoilutukseen ulkokannella. Tarjoilut olivat kylläkin ruhtinaalliset, kun olimme maksaneet ateriapaketin.

Vähän piti kuitenkin törsätä ja fiilistellä, kohtahan on pikkujouluaika. Nyt kohta joulutunnelmissa, joten glögin paikkahan se oli, kuten yllä kuvasta näkyykin.

Netti ei toiminut, välillä kyllä pätkittäin, mutta siihen olin jo asennoitunutkin. Ei tänne olla tultu somettumaan, vaan irtiottamaan! Ruoka oli liian hyvää, se yllytti ahmimaan, mutta pidin järjen kädessä.

En voi moittia keittiötä, henkilökuntaa, palveluita yleensäkään enkä lemmikki-ihmisten olosuhteita. Lemmikkien henkilökunta ehkä oli eniten kovilla, kun huomiota ei älyä tarpeeksi jakaa:

Kolmenkymmenen tunnin merimatkan jälkeen saavuimme Travemundeen. Siitä kurvattiin Lyypekkiin, vuokraajamme suosittelemaan hotelliin. Se olikin loistovalinta. Hyvä ja tilava, lemmikkiystävällinen paikka, jossa monipuolinen aamiainenkin. Sitten alkoi se oikea matkataival, aamulla 10. marraskuuta. Kohti etelää, pitkin Saksan moottoriteitä.

”Ajelet liian hiljaisesti”, kuten Simo Salminen aikanaan riimitteli. Moottoritiellä ajamisessa on tietty rentous. Ei tarvitse etsiä kääntymisiä, koska ne tulevat hyvissä ajoin tiekylteissä näkyviin ja myös navigaattori muistuttaa koko ajan. Toisaalta sitten ajonopeus hämää. Totutkin yhtäkkiä 125 kilometrin nopeuteen eikä se tunnu missään. Juuri kun olet siihen tottunut ja ajat yleisintä sallittua 130 kilometriä tunnissa -vauhtia, ohitsesi suhahtaa joku Mersu tai Audi tai jokin, jota et ehtinyt nähdä. Mietit vain, että onko tuon ohittajan nopeus ehkä 150 tai 180 peräti. Kun on alkukankeudesta päässyt niin huomaa, että ajanpa sitä minulle sopivaa nopeutta ja väistän jos vaaditaan. Kukaan pienemmillä tehoilla ajava ei ole vastuussa siitä, jos isompi mörsseri ei juuri nyt pääse ohittamaan. Kuikuilkoon perässä. Enkä tarkoita, että nopeiden autojen kuljettajat olisivat jotenkin törttöjä. En ole nähnyt yhtään itsetuntoani loukkaavaa käyttäytymistä heiltä päin, vaikka ajan pikkuisella Renault Moduksella.

Pitkää on ja ikävää matkata Saksan läpi. Toisaalta se on helppoa. Yhtäkkiä sitten lähellä Nurnbergiä laskeutui pimeys, oli rankkaa sadettakin pidellyt. Joten tilattiin netin kautta yöpaikka Bambergista. Se oli erinomainen. Koiran sai ottaa mukaan huoneeseen, aamupala ja autopaikka järjestyivät heti. Vielä nälissämme kyselimme ruokapaikkaa. Se löytyi 200 metrin päästä, kreikkalainen mukava ravintola. Kauhea remakka lävähti vastaamme heti ovella. Niin, mehän olemme Saksassa ja saksalaiset jos ketkä osaavat pitää ääntä. Mukava tunnelma olikin, ruoka erinomaista ja kaipa se talon tarjoama ouzo-lasillinenkin auttoi viihtymisessä. Jussi halusi wienerleikkeen ja sai. Noin lapsen tyynyn kokoinen palanen tuotiin eteen ja kun siitä jäi 10 prosenttia syömättä kyseli tarjoilija huolestuneena, että olikohan kaikki ihan ok.

Viereisessä pöydässä Peter Nygårdin näköinen mutta paksumpi mies piti hauskaa seurueen kanssa. Ihmisiä lappoi solkenaan, ilmiselvästi paikka oli suosittu, enkä ihmettele.

Seuraava päivä oli lauantai ja ajettiin Sveitsin puolelle. Puolitimme ajovelvollisuuden, itse en tykkää sateessa enkä pimeässä ajaa, koska hämäränäkö ei ole niitä parhaimpia. Noin 400-500 kilometriä jaksettiin päivässä ajaa eikä tuntunut tarpeeksi nopeasti matka taittuvan. Pitihän välillä tankata, ulkoiluttaa koiraa, kahvitella ja syödäkin.

Kaameassa kaatosateessa jätimme Saksan taaksemme. Luikahdettiin Sveitsin puolelle iltapäivän vielä valoisilla tunneilla. Kovasti harmittelin, että Sveitsin tietullit verottavat matkakassaa, mutta eipä niitä missään kyselty. Sveitsi alkoi näyttää Sveitsiltä heti: vuoristoa ja lumihuippuja sukelsi yhtäkkiä esiin.

Päätimme, että kannattaa yöpyä ennen Italiaa, että jaksaa, eikä tarvitse pimeässä kiipeillä vuoristoteitä. Äkkiä vain puhelimesta etsin lähimmän hotellin, joka oli noin 16 kilometrin päässä, ja sain jopa varattua sen saman tien. Mutta mitkä 16 kilometriä! Istuin nyt pelkääjän paikalla ja tukka nousi pystyyn, kun tie kulki aina vain ylemmäs ja ylemmäs, korvat menivät lukkoon korkeuseron takia, ja oikealla huima pudotus rotkoon. Tulipa siinä mieleen, että pitäähän minun ajaa täältä tammikuussa takaisinkin. Juuri siihen saumaan osui aika hyvin Tuulen viemän Scarlett O’Haran ongelmatilanteeseen sopiva kuolematon lause: ”En ajattele sitä tänään, ajattelen sitä huomenna”, ja näin minäkin tein.

Huvittava pieni ravintola-hotelli löytyi siis vuoren rinteeltä ja olihan sekin elämys. Paikka oli itse asiassa kylän ainoa ruokapaikka, pizzeria, joka majoitti myös turisteja. Melko ankeassa huoneessa kaksi sänkyä, käytävällä vessa ja suihku. Salissa istui tullessamme yksi iäkkäämpi mies juomassa totiaan. Kikkarapäinen isäntä säntäili tehokkaasti näyttämässä yläkerrasta huoneemme, laittamassa sen lämpöpatterin päälle vihellellen ja hyräillen koko ajan iloisesti. Toti-miehen kanssa juttelin loistavalla (=olemattomalla) saksan kielelläni (siis oppikoulussa 2 vuotta vapaaehtoista saksaa, yksi tunti viikossa!) mistä ollaan tultu ja mikä koira hänellä ja meillä. Huoneen ikkunasta avautui näkymä – tietenkin – lumihuippuiselle vuorelle. Illalla syötiin pizzat alakerrassa, jonne lauantai-illan kunniaksi tuli asiakkaita ihan tungokseen asti. Monella oli koira mukana ja meitä turisteja tietenkin tarkkailtiin uteliaina. Oma koira piti viedä nukkumaan, sillä hän ei ollut ollenkaan tottunut siihen, että ravintolassa voi hänen isäntäväkensä kanssa vierailla myös muita nelijalkaisia.

Illalla vielä kävelin Kissin kanssa ylös mäkeä (niin, no mäkihän se vuorikin on), ihan rautatieasemalle asti, sillä todellakin, siinä vuorensyrjässä meni rautatie. Aamulla sitten uusi lenkki, jonka aikana tähystelimme alaspäin. Siellä oli sunnuntaiaamun metsämiehiä lastaamassa autoon koiria ja metsästystavaraa. Kirkonkellot moikasivat joka puolelta, olihan sapatti alkanut.

• 

Esipuhe tähän kirjoitukseen: Olen lukenut viime aikoina Muumi-kirjoja. Ne jäivät lapsena lukematta, koska minulle ei luettu lapsena. Itse aloitin lukemisen nuortenkirjoista eikä minulle kerrottu, että on Muumimaailma olemassa. Äskettäin kuitenkin lainasin Turun kirjastosta Janssonin Muumilaakson marraskuun ja Taikatalven.

Luulen, että tästä talvesta tulee taikatalvi.

************
Joskus jännittää ja kiukuttaa. Aletaan viimeisestä. Kun kaikki ei mene kuten on suunnitellut. Kun lähdet reippaana aamulla kauppakassin kanssa liikkeelle tarkoituksena tehdä isompia hankintoja pitkää matkaa varten: koiralle iso kuivaruokapussi, kivennäisvettä muutama iso pullo ja muita tarvikkeita, joita ei saa ihan lähikaupasta. Ja kas: auton akku on yöllä kuollut eikä suostu ylösnousemaan minkäänlaisella kirouk… tai siis rukouksella.

Päivän suunnitelmat jäävät toteutumatta. Siivous tekemättä (niin, siis todella ennen siivottiin lauantaisin, kunnes halusin työviikon loppumisen kunniaksi jo perjantaiksi puhdasta, ja nyt: torstaina haluan oman kodin siistiksi ja raikkaaksi, koska perjantai on jo viikonloppu, pitää siis olla pölyt poissa, raikas tuoksu ja kukat maljakossa. Tämä on kehitystä. Onhan?). Italian läksy laiminlyöty (Duolingo -verkko-opiskelun sovellus lähettelee viestejä, joissa Duo on ”niin surullinen” kun en ole tehnyt päivittäistä harjoitustani, uhkaa pisteiden menetyksellä. Ja tänään myös kansalaisopiston tehtävät tekemättä.

Kiukutus. Kiukuttelin italian kielelle, koska olin kiukkuinen osaamattomuudestani. En ikinä opi tätä, väitin. Peruin kyllä heti puheeni, koska tiedän jo nyt energian voiman – olenhan saanut paljon aikaiseksi sanomalla itselleni positiivisia asioita, ja myös sössinyt paljon negatiivisilla eitästämitääntule-huokauksilla. Kyllä minä sen kielen opin, vaikka huonosti, mutta prkl opin! Silti kiukuttelin niin, että laitoin venäläistä Trofimin musiikkia soimaan ja annoin itseni muistaa kaikkien laulujen pehmeällä venäjällä lauletut sanat.

Kyllähän italian kieli varmaan nyt kiukkuamisestani niin mielensä pahoitti ja toisaalta myös minä edistyin opiskelussa? Kannatti siis kiukutella? Jokuhan on sanonut, että venäjä on niin vaikeaa, ettei sitä ikinä opi. Se on vaikeaa, mutta jotenkin sitä on ollut joskus pakko oppia. Miksi italia olisi poikkeus? Siksikö, ettei ole pakko eikä sen oppimisesta ole valmistuminen ammattiin ja työpaikkakin kiinni? En usko! Ja mitään en sano nyt siitä, että ikä tekee tehtävänsä oppimiskyvyllekin 😉

Piti siis tänään pakata ison listan mukaisesti tärkeät tavarat jo nyt lattialla odottaviin laukkuihin. Lukea loppuun kirjaston lainaukset, katsoa dvd:t että ehtii palauttaa. Sitten tämä auto sotkee kaiken. Eikä siinä kaikki. Ystävä pettää, koira oksentaa matolle, kengässä kivi hiertää, kaikki muuttuu, minä muutun eikä joku siedä sitä enkä minä siedä sitä, ettei joku siedä muuttumistani. Elämä! Mutta onhan vielä perjantai, lauantai, sunnuntaikin aikaa.

Jännitys. Nyt ajattelen, että autofarssikin tuli oikeaan aikaan eikä sitten vasta, kun olen Saksan moottoritiellä, jota pitkin aion ensi viikolla päästä suunnittelemaani kohteeseen. Ja onni myös, että on ystäviä, jotka auttavat autoasioissa tai ovat läsnä, soittavat kysellen, että mitä nyt.

Loppujen lopuksi sain kaiken säätämisen jälkeen kämpän kauniiksi, koirat syötettyä ja itsekin vihdoin ruokaa kello 21, joten olenhan jo ihan eteläisen Euroopan aikataulussa tämän illallisen kanssa (ajattele positiivisesti!). Ja olen olosuhteisiin nähden hyvissä voimissa, muistin taas kiittää siitä, se unohtuu liian usein. Nyt on kynttilöissä tulet, jopa tuossa neliömetrin kokoisella pihallani kahdessa kynttilälyhdyssä. Vaihdan Trofimin kreikkalaiseen Jannis Hadjidakiksen musiikkiin ja hengitän syvään. Ja koska palelee, laitan puuhellaankin tulet:

Ensi viikolla tähän aikaan olen Saksan Lubeckissä menossa viettämään keskitalvea Italian Piemontessa kahdestaan karvaisen ystäväni Kiss-koiran kanssa. Lucky me – onnen tytöt.

Taikatalvi Minua odottaa yksi askel unelmasta, joka toivottavasti johtaa toiseen ja kolmanteen. Kun kaikki käy hyvin, niin kuin elämässä useimmiten käy, vietän siis keskitalven pienen mustan karvakaverin kanssa Italian maaseudulla, jossa saattaa joskus jopa sataa lunta ja yöpakkasiakin esiintyy.

Tein itselleni bolognese-kastiketta ja spagettia. Ei tullut huonoa, koska lisäsin Pirkka valkosipuli-chilisäilykettä (ihan parasta, en saa tästä sponsorirahaa, huom.) sokeria, pestoa, ja bolognesen tein soijarouheesta. Mihin sitä lihaa siis tarvittiinkaan?

Eilen kompastuin pimeässä portaikossa, tartuin hädässä kädelläni kultaköynnökseen, joka on yläkertaan johtavan portaikon kaiteella osin, noin 10 metrin mittaisena lepäämässä, eikä se rontti auttanut eikä tukenut minua. Polvi kolahti ja on vähän arka, ei sen kummempaa. Se oli kuitenkin muistutus, ettei lähes pystysuoria portaita kannata huolettomasti juoksennella ylös-alas ainakaan iltamyöhällä. Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Kultaköynnös ei ole moksiskaan, pari lehteä irtosi. Hän on kuitenkin niin voimissaan, että epäilen joutuvani ennemmin kasvikuristajan uhriksi kuin että putoan pää edellä yläkerrasta.

Vein naapurin Timolle mustikkapiirakkaa, jota jäi eiliseltä. Hän ilahtui. Minäkin ilahduin juttutuokiosta.

Aika vähän on kontakteja ollut täällä kotikaupungissa. En todellakaan valita, juurihan häsläsin pitkin Hämettä ja Uuttamaata ristiin rastiin. Torstaina olin kavereiden luona kylässä, tarkoitus oli pitää taidesessio ja maalata tauluja. En maalannut, neuloin villapaitaani. Olen ollut hyvä piirtäjä ja joskus myös maalannut öljyväreillä, mutta se ei ole minun vahvuuteni. Harmitti sekin, että ystävälläni on ihana piano, jolla hän viihdytti meitä. Minulla on samat nuotit, joista hän soitti kaunista musiikkia. Pianoa ei enää ole, sillä lahjoitin sen ”hoitopaikkaan”, sehän ei mahtuisi tänne. Tuli surullinen olo, olisi ollut kiva painaa sormet koskettimille. Vaikka tiedänkin, ettei taitoa enää juuri ole, ei etenkään auto-onnettomuuden jälkeen, kun käsi on mitä on. Joskus, kun minulla on toinen paikka ja toinen aika, haluan pianoni takaisin ja soitan vaikka Aaronin Pianokoulu ykköstä, jos ei muu onnistu! Olin aivan unohtanut tämän puutteen elämässäni, sehän on hyvä asia. En kuitenkaan sure sitä, odotan vain innolla, että koska.

Niin, siitä ulkopuolisuuden tunteesta. Nytkin, kivassa seurassa torstaina ajattelin, että mitä hittoa minä täällä teen. Kohtaus arvoituksesta Kuka ei kuulu joukkoon. Se olen minä! Ja tämä asunto, satavuotias ihana talo, on vain yksi unelmien täyttymisen todiste ja välietappi siihen seuraavaan, suurempaan. Sen ymmärtäminen helpottaa, mutta samalla kiihdyttää: aika rientää, kotiin on kiire. Missä se koti sitten onkaan.

Etsin sitä seuraavasta paikasta, jonne suuntaan kuukauden päästä.

Ahkeruus on ilomme! Pesin pyykkiä, pesin ikkunoita, siivosin, opiskelin italiaa, neuloin villapaitaa. Viikko kotielämää on maistunut oikein makealta edellisviikon sinänsä ihanan haahuilun jälkeen.

Turku on näyttänyt puolensa. Kaunista syksyä, ruskaa, jokimaiseman taikaa. Illalla kun kävelee Auran rantaa ja on tyyntä ja pimeää, tuntuu kuin joen pinta olisi ihan liikkumaton. Se on aivan silkkiä tai mustaa öljyä, johon kaupunki heijastuu ylösalaisin olevana peilikuvana.

Mikä toisaalta kauhea viikko maailmantilanteen takia. Itsellä ihastelen juuri tätä omaa rauhaa, ja samaan aikaan muualla maailmassa rauhasta ei ole tietoakaan ollut aikoihin ja nyt tilanne on räjähtänyt käsiin. Olin niin onnellinen päästyäni tavallaan vastuusta paikallisvaikuttamisessa, kun muutin tänne. Maailman meno kuitenkin on mitä on. Sitä ei voi sivuuttaa olankohautuksella ”mitä väliä”. Surettaa ja pelottaa. Ei itseni takia, vaan kaikkien, joita sota ja väkivalta uhkaavat. Lapsiani, muitten lapsia, lasteni lapsia.

Nyt annan vähän palaa. Typerä Hamas teki ison virheen ja hyökkäsi Israeliin tappaen siviileitä. Vielä typerämpi Israel pullistelee kostonhimossaan ja tappaa vielä lisää siviileitä, lapsia, vanhuksia. Typerä Muu Maailma on katsonut Israelin jatkuvaa väkivaltaa siirtokunnissa, Gazan ihmisten kiusaamista, hyökkäyksiä molempien osapuolten taholta – eikä ole tehnyt yhtään mitään! Nyt kauhistellaan Hamasin iskun uhreja. Kohta kauhistellaan Israelin iskujen vielä suurempia uhrilukuja, sillä tällä pikkuvaltiollahan on valtava sotakoneisto.

Luulisi, että arabimaailmassa, yleensä koko maailmassa, löytyisi tahtoa saada paikka palestiinalaisille, oma maa ja rauha, joka antaisi rauhan myös juutalaisvaltion ihmisille. Mutta ei näköjään kiinnosta. Se on niin uskomatonta. Se alkaa kiinnostaa vasta, kun isku osuu omiin ihmisiin. Ja sitähän terrorismi on: katkeruus epäoikeudenmukaisuudesta kasvaa ja periytyy sukupolvelta toiselle eikä kohta nähdä mitään muuta tietä kuin tappaminen. Tämä nyt tällaisena keittiöfilosofin purkauksena, rauhallisen syysillan idyllin keskeltä, ettei totuus unohtuisi. Elämä!

Nyt seuraa kevennys. Se saattaa olla mauton. En mitenkään halua vesittää nykyisen tilanteen vakavuutta Lähi-Idässä enkä naura sille, ei tulisi mieleenkään. Tuli vain mieleen yksi uni aika monta vuotta sitten. Yleensä en muista tarkkaan moniakaan uniani, jotkut ovat selkeitä ja jotkut muistan aamulla herätessäni heti ja sitten ne haihtuvat jonnekin hämärään. On muutamia, jotka eivät mielestä ole lähteneet. Yksi niistä on jotenkin niin absurdi, että se on nyt pakko kirjoittaa tähän, siltäkin varalta, että dementia pyyhkii muiston pois jossain vaiheessa.

Näin siis unta siihen aikaan, kun palestiinalaisjohtaja Jasser Arafat oli vielä elossa ja voimissaan. Muistattehan tämän vihatun johtajan, joka huivipäisenä ja hymyilevänä kävi kättelemässä myös eduskunnan puhemiestä Johannes Virolaista joskus. En mitenkään erityisen kovasti ihaillut tätä johtajaa, vaikka hän kyllä mediassa näyttäytyi paitsi kamalan terroristina, myös joviaalina arabienglantia puhuvana vaikuttajana.

Unessa asuin jossain Lähi-Idässä ja minulla oli suhde Arafatin kanssa, lapsiakin! Elettiin mielestäni tavallista elämää. Unessa kuitenkin Jasser tuli yksi aamu sanomaan minulle, että kuule, minun pitää nyt lähteä Gazaan.

– No niinpä tietysti, ajattelin (ihan selkeästi, siis unessa), taas äijä lähtee ja minä jään tänne pitämään huushollia, ja ikäväkin tulee ja huolestuttaa. Sitten Jasser suuteli minua ja lähti arabihuivi heilahtaen reissuilleen.

Aamulla kun heräsin, olin sanaton. Ja ei, en todellakaan halua tietää, mitä Freud sanoisi tästä.

Joanne Harrisin kirjoja sanotaan usein ”vain” viihteeksi. Niissä on paljon tuoksuja, makuja, mausteiden eksotiikkaa, ruokafilosofiaa ja romantiikkaa. Syvemmälle kun katsoo, ne ovat elämänmyönteisiä ja paljon viisautta sisältäviä teoksia. Hömppä on niistä kaukana.

Pieni suklaapuoti -kirja tuli tunnetuksi viimeistään sitten, kun se filmatisoitiin ja pääosassa loistivat Johnny Depp ja Juliette Binoche. Persikoiden aikaan on Suklaapuodin toinen jatko-osa, mutta se toimii yksittäisenäkin lukunautintona. Mutta veikkaan, että jos sen lukee ihastuen ensimmäisenä, on pakko lukea ne kaksi edellistä.

Vianne Rocher on näissä kirjoissa paljon nähnyt, monessa paikassa kulkenut vaeltaja, joka kahden tyttärensä ja jokilaivalla seilaavan rakastettunsa kanssa kokee monen kulttuurin rikkauden. Samalla hän kohtaa myös ennakkoluuloja, vihaa, epäilyä ja halveksuntaa elämänmuotonsa vuoksi. Persikoiden aikaan -teoksessa hän palaa jälleen Suklaapuodin maisemiin, pieneen Lansquenetin kylään, johon perusti suklaakahvilan ja jonka asukkaat sekä ennen kaikkea kirkkoherra eivät alussa hyväksyneet perinteistä ympäristöä järkyttänyttä tulokasta. Vianne sai kuitenkin jopa katolisen pappi Reynaudin lähes puolelleen, neuvottelutaitojensa, ymmärryksensä – ja suklaansa – avulla.

Uudet haasteet ottavat Viannen vastaan kun hän palaa Lansquenetiin. Kaupungissa asuu nyt iso joukko maghrebilaisia (yhteisnimitys Pohjois-Afrikan islamilaisille) tulokkaita. Heidän ja kyläläisten välit tulehtuvat, väkivalta ja ahdasmielisyys lisääntyvät, eikä Vianne tiedä, pystyykö hän hallitsemaan enää tilannetta, vaikka aluksi luulikin järjestävänsä kaiken.

Kirjassa on ihanaa kieltä (käännös upea!). Ruokakuvauksia ranskalaisesta ja afrikkalaisesta keittiöstä, kaakaonvalmistuksen saloja. Voi melkein tuntea suklaan tai mausteiden tuoksun ja kuulla vanhan kylän mukulakivikaduilla sekä katolisen kirkon kellot sekä Tannes-joen toisella rannalla kuuluvan minareetin muessinin rukouskutsut.

Näitä kirjoja luen useasti. Kesäkuumalla ja myös nyt, kun saa jo nauttia pimeästä ja kynttilänvalosta, niistä saa niin paljon voimaa ja toivoa. Sekä myös ideoita hyvistä resepteistä. Ruoka on niin paljon muutakin kuin ravintoa ruumiille. Sillä voi parantaa ja lohduttaa, tuoda ystävät yhteen. Kertaan vielä ihanan lauseen kirjasta, tunnen sen omakseni ja suosittelen todella Harrisin kirjoja ja niiden filosofian löytämistä:

Vianne Rocher sanoo: ”Pidän yksinkertaisista resepteistä: aineksien valmistelusta, siitä tietoisuudesta, että jos noudatan ohjeita, ruoka ei tuota ikinä pettymystä. Olisivatpa ihmisen samanlaisia. Olisipa sydän yhtä helppo.”