Kategoria: Kaikenlaista

Joentaka 1.10.2008  Seitsemäntoista tunnin matkustuksen jälkeen olimme vihdoin Helsinki-Vantaan lentoasemalla tänään puoli neljältä iltapäivällä. Syy pitkään matkaan oli (tietenkin siirtymät hotellista kentälle, odotukset kentillä jne) peruuntunut Reykjavik-Helsinki -väli, joka korvautui Reykjavik-Oslo-Helsinki -kiepillä sisältäen hiukan kiireisen koneen vaihdon Oslossa. Lähdettiin siis hotellista Tribecan kaupunginosasta JFK:n kentälle klo 17 ja välilaskun ja koneen vaihdon jälkeen Reykjavikissa jouduimme vielä käväisemään Norjan pääkaupungissa. No, nukkuessa se suurinpiirtein meni, vaikka vähän rassasi hermoja puuttuva boarding pass viimeiseltä väliltä ja jatkuva epätietoisuus paikallisesta ajasta seuraavassa kohteessa: pilottikin koneessa kuulutti sen silloin tällöin väärin.

Viimeinen päivä NYC:issä meni seikkaillessa vääriin suuntiin metrossa. Kävimme ihailemassa East riveriä eli Manhattanin eteläkärkeä, Brooklynin siltaa ja kesäisen lämmintä silmiähäikäisevää satamanäkymää. Fulton streetin maanalaisen asemalla ei logiikka ollut opastuksen suhteen aivan pohjoismaalaisen tasolla eli lähdimme lahjakkaasti väärään suuntaan ja oltiin jo kuitenkin joutua sinne Brooklynin puolelle. Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Juuri kun oltiin ymmärtävinämme, miten maanalaisen reittikartta toimii, saimme aikaan pikku hässäkän, jossa muutama metroaseman virkailija plus pari asiakasta neuvoi kuuluvaan ääneen, mistä aukosta ja mihin suuntaan pitikään mennä.

Täällä Suomessa vaalihysteria näkyy nousevan. Ihan sen oli jo unohtaa reissussa. Ehkä hyväkin saada vähän etäisyyttä. Paljon puhuttaa näköjään aprikointi siitä, onko hallitus tehnyt kaikkensa ennaltaehkäistäkseen Kauhajoen kaltaiset tapahtumat. No eihän se ole, siitä kai voimme olla yhtä mieltä. Toiset pitävät sisäministerin arvostelua tässä halpamaisena vaalitemppuna. Voihan se pönkittää jonkun tarkoitusperiä, ja kuka pystyy sanomaan, olisiko toisella kokoonpanolla hallitus tehnyt nopeampia ratkaisuja. Kuitenkin Jacob Söderman, jonka mielipiteitä olen seurannut ja alkanut kovasti arvostaa, on sitä mieltä, että aselakeihin olisi pitänyt puuttua kiireesti. Eikä niihin puututtu. Jos oli aikomus tehdä jotain aseasialle, miksi viivyteltiin, kun kuitenkin oli aikeissa tehdä jotain? Onkohan taas kyse arvostuksesta? Siitä, että tehdään asia kuntoon joskus. Miksi hommaa ei hoidettaisi heti ja kiireesti pois päiväjärjestyksestä, kun se pitää kuitenkin joskus tehdä? Jälleenkö arvokysymys? Mielestäni kyllä vain.

Tästäkin asiasta on vallalla myös oppositiossa paljon erilaisia mielipiteitä ja näin täytyy ollakin. Itse olen pikkuhiljaa kallistumassa kriittisen asenteen puolelle.

Vielä kouluopetuksesta. Jos koulussa oppisi yhtä hyvin englantia kuin nykynuori oppii tv:stä ja peleistä, ja jos ruotsin kieltä opetettaisiin INNOSTUNEESTI, olisi murkkuikäistemme kielitaito häikäsevä. Tiedän sen ihan varmasti, sillä perheessäni on kaksi kouluopetukseen tyystin kyllästynyttä ja sitä tunteella hylkivää koululaista, jotka nyt pärjäävät englannilla (esim. Manhattanilla ja toinen Lontoossa) upeasti. Puhumattakaan siitä kolmannesta lapsesta, joka kenties joskus jotain tekikin koulun eteen ja pärjää nyt hienosti missä vaan kielitaidon suhteen. Mutta eipä vain ruotsin. Oletteko koskaan nähneet innostuksesta puhkuvaa ruotsinopettajaa? Kyllä kai heitäkin on. Asenne ruotsin kieleen on väärä nykyisin, ja opettajan tehtävä on se muuttaa.

Mutta huomenna töihin, ei ehkä viimeisen päälle innostuneena itsekään. Se jetlag. 

New York, 30.9.2008   Aika menee nopeasti. Näin isosta kaupungista ei ehtinyt kuin pintaa raapaista, ja nyt pitää illalla jo lähteä. Pakollisistakaan pakko nähdä -paikoista ei ole käyty puoliakaan, saati sitten ehditty edes Manhattanin saarelta esim. Brooklynin puolelle. Jotain kompensaatiota saatiin kuitenkin eilisiltana, kun Empire State Buildingin 86. kerroksen tasanteelta näkyi yhdellä kertaa koko kaupunki. Upea näky ja vähän epätodellinen tunne tulee, kun kaikki tuntuu olevan niin lähellä. Koko Manhattanin nähtävyydet pystyi katsomaan valomerestä, kun kiersi näköalatasanteen 360 astetta.

Lämmin ja kesäinen päivä eilen ja muuten ensimmäinen ihan kirkas ja sumuton sekä sateeton. Itse asiassa enemmän kesää kuin Suomessa viimeisen 4 kuukauden aikana… Niinhän sitä sanotaan, että täällä on kaikki vähän paremmin!

Kuulemma happamia ja epäkohteliaita nämä newyorkilaiset. Mitä vielä! Kyllä joka puolella tungoksessa kuuluu excuse me, sorry, jne. jos vähänkin joutuu tönäistyksi. Ravitsemusliikkeissä sinua kutsutaan sanoilla ”dear” ja ”honey” ja koko ajan tarkistetaan, että kaikki on ok. Johtuu tietysti  siitäkin, että palkka muodostuu osittain juomarahasta, joka on 10-15 prosenttia asiakkaan oman harkinnan ja palvelun tason mukaan. Pinnallista siis tietysti, ja vähän outoakin suomalaiseen makuun, mutta ehkä mieluummin kuitenkin ottaisin tämän palvelutason vaikkapa siihen kotoiseen paikalliseen ja ainoaan kuppilaamme… Sielläpä ei ole pelkoa, että olet Dear tai Honey.

Aamu valkeneen näköjään kirkkaana ja Big Apple näyttää siis lähtöpäivänä parhaat puolensa.  Eihän täältä vielä tohtisi lähteä, kun tutkimusmatka on kesken. Tosin ikävä on karvaisia kavereitani ja häpeillen tunnustan, että puhuin eilen koirani kanssa puhelimessa. Ei muuten, mutta kun valehtelin sille, että olen kaupassa ja tulen ihan kohta kotiin.

New York, 28.9.2008  Jos kuvittelisi, että sunnuntaiaamu aukeaa täällä rauhalliseen kirkonkellojen kuminaan ja hiljentyneisiin katuihin, jossa perheet käyskentelevät sunnuntaikävelyllä, niin turha luulo. No sitä tietysti elämä on vähän syrjempänä, mutta ainakin tässä Tribecan ja Midtownin kulmilla ei mistään huomaa, ettei ole työpäivä – ja monillahan se onkin. Pyyhälsimme Macy´s tavarataloon, paikalliseen Stockmanniin, joka kuulemma on maailman suurin. Vähän epäillen suhtaudun näihin määreisiin, täällä tunnutaan kaikesta sanottavan, että maailman suurin. Entäs Harrods tai KaDeWe – eikös niistä sanota samaa?

Hintataso vaatteissa ja ruoassa on täällä ihan toista kuin Suomessa. Tietysti kallista löytyy, mutta noin periaatteessa tavallisen perhebudjetin miettijän kannalta voisi pärjätä paljon pienemmälla rahalla näissä jokapäiväisostoksissa. Kyllähän amerikkalaiset myös purnaavat ”kalliista” bensasta, vaikka sekin on ollut ainakin viime kesän aikaan vielä puolet meidän hinnoistamme. Kulutusyhteiskunta haluaa tietysti kuluttaa mutta maksaa ei halua kukaan.

Metroasemat ovat kuumia, nokisia paikkoja, ei puhettakaan seinämaalauksista ja kiiltävistä marmoripinnoista, kuten Pietarissa esimerkiksi, jossa kaikki on siistiä ja esteettisesti mietittyä. Täällä metro on pelkkä kulkuväylä, ja se todella toimii. Olisi katastrofi tälle liikenteelle, jos maanalainen versio poistuisi käytöstä. Metro ei tunnu mitenkään pelottavalta paikalta, mutta voisin kuvitella, että keskiyön aikaan yksin ei kannattaisi ainakaan ihan Bronxin tai Harlemin päätepysäkeille ajella. Ei ole näkynyt väkivaltaa eikä juuri huumehörhöjä – no yksi kaveri Chambersin asemalla, joka on hotellimme edessä, on lepäillyt odotuspenkillä jo pari päivää keskustellen välillä itsensä kanssa; en tiedä minkä aineen voimalla. Kahdeksannen Avenuen kulmilla eilen tuli vastaan myös kenties asunto- tai päihdeongelma, kun nuori nainen nukkui keskellä jalkakäytävää sanomalehdet peittonaan.

Musikaali Grease täytti odotukset. Tanssit ja laulu oli hiottu (tai hioutuneet) tasaisen laadukkaiksi, yleisö tempautui mukaan ja vauhtia sekä väriä riitti. Se oli niin kovin, kovin amerikkalaista, mutta ihailtavan varmaa. Musikaali oli sikäli ajatuksiakin herättävä, että siitähän puuttuivat esimerkiksi värilliset esiintyjät. Juonihan oli sijoitettu 60-luvun high school -ympäristöön eikä siihen aikaan tainnut olla mustalla nuorisolla juuri asiaa yläluokan kouluihin. Itse tarinan opetuskin on vähän epäilyttävä: Sandra, joka täyttää koulukiusatun tunnusmerkit, saa rakastamansa Dannyn sydämen ja tovereiden ihailun vasta, kun muuttuu kiltistä nörtistä sähäkäksi ja meikatuksi diskomimmiksi. Toisaalta, onko tämä myös tarina siitä, että jokaisesta löytyy potentiaalia ja sisäinen prinsessa, joka pitää vain patistaa esille? Ei kuitenkaan rahat menneet hukkaan – tykkäsimme kaikki! Jos vielä olen samaa mieltä, kun visalasku vingahtaa kuun lopussa, on Broadway vienyt sydämeni…

Nyt vihdoin näyttäisi päivä kirkkaalta, kun aamu valkenee uuteen uljaaseen työviikkoon ja newyorkilaiset kiirehtivät kahvimukit kourassa sorviensa ääreen. Ja roskapankki tuli sitten Wall streetille pelastajaksi, sanovat uutiset.

 

Sillä kadulla näytti kyllä olevan ihan rauhaisaa, kun käveltiin siellä lauantai-iltapäivänä.

New York, 27.9.2008 Lauantai-ilta, hard day’s night! Hyvin käytettiin eka päivä tässä metropolissa. Kävelyretki WTC:n tontille ei vienyt kuin 15 minuuttia. Siitä St.Paulin kirkkoon, jossa kieltämättä järkyttivät palomiehille tuodut rohkaisevat viestit, pehmolelut ja lasten piirustukset. St. Paul’s oli se WTC:tä lähinnä oleva kirkko, jossa syyskuun 11. uhreja raunioista yötä päivää pelastaneet ja aikaa vastaan taistelleet palomiehet pitivät päämajaa ja lepopaikkaa. Tuli taas mieleen, että toivottavasti Suomi ei koskaan ole samanlaisena maalitauluna, summittaisen vihan kohteena, kuin yhdysvaltalaiset siviilit olivat WTC-iskussa. Natoa kannattaa miettiä tältäkin kannalta.

Kiinalaiskaupunginosassa oli aivan kuin eri maailmassa. Niin kauppojen kyltit kuin kadulla puhuttu kielikin on kaikkea muuta kuin amerikanenglantia. New York ei todellakaan ole Amerikka, vaan kokoelma pieniä omia maailmoitaan, jotka kaikki kuuluvat tänne ja jotka kaikki hyväksytään osana sitä.

Maalaistyttö kaupungissa

Times Squaren vilinä, valomeri, ohi lipuvat limusiinit, sireenien ulina… huh, huh! Mitähän sanoisi äitini (89 vee), kun päästin poikani shoppailemaan kaksistaan tuohon hullunmyllyyn ja tehtiin vaan treffit sitten tiettyyn paikkaan puolen tunnin päästä – ja paikka oli tietty Hard Rock Cafe. Tuli toki mieleen, että näytelläänkö tänään kohtaus suomalaisesta elokuvasta Lost in New York, mutta kyllä pojat sieltä ilmaantuivat ajallaan. Sillä aikaa olin onnistunut saamaan kaikille liput Broadway-musikaaliin Grease ja olen nyt ihan täpinöissä, sillä tiedän, että täällä nämä esitykset ovat maailman huippua!

Onhan täällä muitakin suomalaisia. Tarja kai poikkesi YK:ssa ja Karita laulaa Salomea vähissä vaatteissa Metropolitanissa.

Aamulla klo 06.17, Cosmopolitan Tribeca Hotel, New York City:

Opintomatka Isoon Omenaan Jussin, Jaakon ja Paavon kanssa on alkanut flunssaisissa merkeissä. Mietittiin tuossa, että yskään ja nuhaan auttaa kuuma rommi, mutta ehkä olisi paikallaan myös Manhattan-cocktail – nyt kun Manhattanilla ollaan. Koko eilinen päivä meni matkustaessa. Icelandairin kone vei meidä jopa noin puoleksi tunniksi Reykjavikin pikkuiselle kentälle. Olo oli illalla JFK:ltä hotelliin kolmen tunnin siirtymän jälkeen vähemmän freesi.

Täällä on hiostava ja lämmin kostea kesä vielä. Kaupunki ei hiljene hetkeksikään. Jos öiseen aikaan onkin tyynempää kadulla, tulevat aamuyöstä roska-autot, jotka turhia kainostelematta rymistävät jalkakäytäviltä sinne kasatut jätesäkkivuoret. Se erikoisuus tässä kaupungin jätehuollossa on, että todellakin roskapussit jätetään talojen eteen – tietenkin logistisesti kätevä ja kenties edullisempikin ratkaisu kuin pujotella takapihojen Molokeilla (ah, ne Molokit…!).

Mitä nyt jetlagin huuruissa totesin, on tämä amerikkalainen kulttuuri (jos sellaista on, sillä NYC ei ole Amerikka) todella hieman erilaista verrattuna kotimaahan. Joka puolella on ”avustajia” – virkailijoita ja työntekijöitä, joiden tehtävä tuntuu olevan kysyä: how can I help you. Ei tarvitse aprikoida, mistä lentokentällä saa kyydin, mihin jonoon asettua passintarkistuksessa, mitä portaita käyttää jne.

Pimeän aikaan kun saapuu, ei näe ”metsää puilta”. Kaupungin kuuluisa silhuetti hengästytti kauneudellaan, kun ajettiin siltaa Manhattanin saarelle, mutta sen jälkeen elo on kuin metallipallolla koronalaudan labyrintissa: ei juuri ylöspäin näe ilman niskavaivoja, sillä saari on todella rakennettu ottaen käyttöön joka neliö ja suunta on oltava siis kohti taivasta, kun pinta-alaa ei vapaana maan kamaralta löydy.

Pienen iltapalan jälkeen (jättihampurilaista, ranskalaisia, vuohenjuustosalaattia, omelettia) oltiin sen verran pyörryksissä, että uni maittoi pienessä siistissä hotellissamme West Broadwayllä. Televisio suolsi ainakin illalla presidentinvaaleja ja arvioita kandidaateista – nyt aamulla 38 kanavaa tuntuvat tarjoavan enimmäkseen ostosmahdollisuuksia.

On tässä maalaistytöllä ihmettelemistä. Tsemppiä maalaismarkkinoille siellä Lopen torilla!!! Päätän raporttini tällä kertaa tähän…

Melkein tasan vuosi on Jokelan tapauksesta, ja tänään Kauhajoki. Ilmassa leijuu ahdistavaa epäonnistumisen tuskaa. Monet yhteisöt, kunnat, poliitikot, lasten ja nuorten parissa työskentelijät tuntevat varmasti, että kaikkea mahdollista ei ole tehty. Ennaltaehkäisevä työ tämänkaltaisten tapausten estämiseksi ei ole kunnolla alkanutkaan, kun jo uusi takaisku tuli yllättäen.

Ottamatta kantaa Kauhajoen tapauksen syihin, joita emme tiedä, on muistettava, että koskaan ei saa asettaa kyseenalaiseksi investointia lasten ja nuorten itsensä tai heidän perheidensä ja muiden kasvattajiensa tukemiseen,  olipa investointi sitten rahaa tai vain sitä kallisarvoisinta, aikaa.

Kunpa päättäjät muistaisivat näitä tämänpäiväisiä otsikkoja tehdessää ratkaisuja lasten mielenterveyshoidosta, perhetyöhön suunnitelluista resursseista, koulujen ilmapiirin turvaamisesta tarpeellisella määrällä siitä vastuussa olevia aikuisia.

Karjalasta kajahtaa kutsu Imatrankosken yhteislyseon 100-vuotisjuhlaan marraskuun 8. päivänä! Heti koulukaverin kanssa säntäsimme varaamaan kortteerin Valtsusta (Valtionhotelli, suom.huom.). Pitäähän mennä katsomaan vanhaa lukiota ja herkistelemään.

Imatralla hikipinkomisen lomassa ehdin tutustua niin Valtsuun kuin Vuoksenvahtiinkin (eka kerta ravintolassa!), juoksennella poikaystävän kanssa ankarasti kielletyllä alueella eli koskenuoman pohjalla. Ja ikuisesti muistan sen maasta nostattavan tunteen, kun viimeiset yo-kirjoituskokeet olivat ohi, hyvin tuloksin, tiedossa kesätyö Helsingissä ja maailma auki taivasta myöten.

Muistoja: Historian opettajamme Hiiru, joka läksynkuulustelun keskeytti useimmiten alkuunsa toteamalla: Ette ole lukeneet, kukaan ei viittaa – ottakaa kirjat esiin! Biologian opettaja ja entinen rehtori Topi Putkonen, jota ilahdutimme joskus seisomaan nousten ja tervehtimällä: Hyvää päivää teidän ylhäisyytenne! Topilla oli harmaa pyhäpuku ja jalassa aina siniset tennistossut, ja hän muisti kertoa paljon juttuja venäläisistä naissotilaista, joiden kanssa oli joutunut lähitaisteluihin sodan aikaan…  Ja matikanopettaja Ykä, jolle keväisin tuli villit viikot ja joka oli jättänyt sen takia matikanluokan taululle viestin meille tunnille tulijoille: Menkää katsomaan pääskysiä!

Ja olihan siellä Riittakin – Liehuva liekinvarsi oli silloin äidinkielen opettajana koulussamme.

Taitaa tulla nostalginen viikonloppu marraskuussa!

USA:n vaaleista on media uutisoinut pitkin kesää. Nyt on republikaanien varapresidenttiehdokkaana paikallinen Päivi Räsänen korotettuna sadanteen potenssiin. Sarah Palin ei hyväksy aborttia missään tapauksessa, edes raiskauksen nuorelle uhrille, on valmis kylmään sotaan, pitää homoja syntisinä jne.

Kun talous menee ylhäältä alas, alkaa usein omien poteroiden suojelu ja varsin monesti yltiöpäiseen tahtiin. Ja turvattomat ihmiset ovat alttiita äärimielipiteille. Kuitenkin luulisi, että taaksepäin ei kehityksessä enää mentäisi. Kuitenkin monet USA:n osavaltioista aikovat ilmeisesti lailla kieltää homoavioliitot lähitulevaisuudessa.

On omahyväistä sanoa, että todellista sivistystä taitaa löytyä vain Pohjoismaista. Nyt tekee mieli olla omahyväinen.

Kuntavaalien ehdokasasettelun viimeinen päivä oli siis eilen. Toissapäivänä ajelin adjutantti Jaanan kanssa ympäri Loppea hankkimassa viime tingan nimet – sitä viimeistä kahdettakymmenettä emme siis saaneet tuohon hätään enää… Joten 19 meitä nyt on!
Mutta illalla paljastui Murphyn laki karmeudessaan: sähköpostissani olevat oman sivun tunnukset ja muu yhdistyksen materiaali olivat läppärin kovalevyllä ja läppäri Espoossa työpöydällä. Kiireessä luottamusmiestapaamisen jälkeen ja hoppuillessa ehdokaskierrokselle se jäi.
Joskus on kummia etiäsiä. Olin just-in-case lähettänyt ehdokasluettelon toiseen sähköpostiini, jolle pääsin kotikoneelta. Säästyin siis tekemästä koko listaa henkilötunnuksineen uudestaan! Tämäkö siis valvotti edellisyön?

Tulossa on kiinnostavat kuntavaalit. Lopella on nyt Kristillisten ja Perussuomalaistenkin puolue (kuulemma – tätä spekuloitiin vain kunnantalon pihalla listoja viedessä). Ja vihreätkin!

Muutoshalukkuutta siis on ilmassa. Silmät harittivat väsymyksestä puolen yön maissa, kun viimeisiä viilauksia tein dokumentteihin ja yhdistyksen kotisivuihin. Siispä en osaa ollenkaan sanoa, mikä versio lehtijutusta meni loppujen lopuksi Lopen Lehteen. (= Lopen Läpyskä, kaikella kunnioituksella) Sitä kommentoi Jaana ja Ville, minä korjailin ja vaihdoin koko tekstin, lisäsin vielä aamulla jotain. No, eipä Läpyskässä aina kaikki ole kohdallaan toimittajienkaan jäljiltä, joten harrastelijapohjalta stressivara on kai ymmärrettävää.

Ja sitä paitsi nythän tämä kaikki vasta alkaa! Meinaan on tässä yksi pikku juttu vielä edessä – ne vaalit.

Minä ja kiinanmarjakoirat sienessä; kuvan otti monilahjakkuus Jaana

Otin lomaa ihan vaalityön takia. Loma oli ihan samanlainen kaunisteltu versio lomasta kuin on mm. äitiysloma. Mitä hemmetin lomaa se on, että herää kolme kertaa yössä imettämään ja vaippaa vaihtamaan eikä kerkiä edes syödä kunnolla, kun kuopus huutaa naama sinisenä vaatimuksiaan? Ja televisiosta saa katsoa vain amerikkalaisia tekstitettyjä ohjelmia, koska koliikkivaivojen volyymin alta ei suomalaista A-studiota voi seurata…

No eipä tämäkään lomaa ollut. Huomasin herääväni aamuisin puoli kuudelta miettimään kuntavaalien ehdokasasettelua ja jännittämään, osaanko kaiken byrokratian mukaan viedä listat ajallaan vaalilautakunnalle. Painajaisissa oli ykkösversiona tilanne, jossa olin hukannut ehdokkaiden sitoumuslomakkeet ja vielä muistanut väärin palautuspäivämäärän.

Suorittaminen on tullut jo tavaksi. Ei ole enää mukavia aamuja kahvikupposen äärellä päivän lehtiä selaten. On puhelin, johon pomo soittaa lomallakin unohtaen (muka) että olen lomalla. On askelmittari, jonka työnantaja auliisti jakoi, että menisi siitäkin liikunnasta spontaani ilo ja tilalle tulisi kilpailu naapuritiimin kanssa.

Mutta sieneen päästiin. Kolme Vasemmistoliiton vahvaa naista putsasi yhden hehtaarin Joentaan metsää tarkasti kaikista tuntemistaan sienistä! Malle, Jaana ja Marianna, ja apuna kiinanharjakoirakaksikko Asta & Pulmu. Ei kun anteeksi: kiinanmarjakoirakaksikko. Leidit nimittäin söivät mättäältä puolukoita siinä missä ihmisnaiset joivat kahvia ja söivät kolmioleipiä.

Nyt puuttuu tavoitteestamme 20 loppilaista vasemmistoehdokasta vain yksi,sillä tänään on luku 19 täynnä! Huimaa ihmetystä piirihallituksessakin aiheuttanut luku ei ollutkaan huima, vaan ahneuttaan tässä täytyy sanoa, että olisi pitänyt laittaa tavoite 30:een… Ville Tuomelle tyynesti iltapäivällä soitin ja demokraattisesti määräsin, että hankit sitten se viimeisen. Lupasi hankkia. Tiistaina nähdään, miten kävi!

Olen niin kovin iloinen meidän ehdokkaistamme! Emme elvistele määrällä kuten eräs puolue Lopella tekee. Meidän ehdokkaitamme ei ole hankittu minkäänlaisilla lupauksilla eikä myöskään muodikkaalla voittajaimagolla. Kaikki ovat ihmisiä, jotka aidosti haluavat auttaa tavallisia kuntalaisia ja varsinkin niitä, jotka ovat heikossa asemassa. Mikä sen arvokkaampaa voisi olla?

Niin se loma… Päättyy huomenna kahden tunnin sessioon meidän luottamusmiesten ja työnantajan johdon välillä. Organisaatiomuutos toivottavasti ei vaadi ”ihmisuhreja” kuten se tavallisesti tekee. Taas uneton yö kai edessä tätäkin jännittäen.

Mutta kivaakin oli: Espoon tutut kutsuivat kylään ja lauantai-ilta meni hyvin syödessä (ja juodessa) ja karaokea laulaessa. Mukavien ihmisten läheisyys ja ystävyys antavat voimia ensi viikkoon.