Kategoria: Kaikenlaista

Siis yskä. Kyllä se oikeasti sitten kuitenkin kostautui se töihin meno, sillä kolmen tunnin palaverin jälkeen olin aika tasaraha enkä sitten loppuviikosta kyennytkään töihin. Perjantaiksi oli sitä paitsi jouluostosmatka Tallinnaan varattu, ja vähältä piti, ettei jäänyt menemättä.

Sen verran vielä kuumetta pukkasi torstai-iltanakin, että houkuttelin jo varahenkilöä itselleni. Kaikkihan piti tehdä tietysti vielä tiistai-iltana ja keskiviikkonakin valmiiksi töiden puolesta. Että saa rauhassa sairastaa. Jossain kohtaa sitten tuli kysyneeksi, että onko ihan pakko ja oikeesti? Perfektionismillakin rajansa.

 Keskiaikaisella torilla joulumeininkiä

Tallinnan jouluinen vanhakaupunki näytti parhaat puolensa. Tyylikkäämpi se on kuin esimerkiksi Tukholman Gamla Stan – ei niin paljon krääsää ainakaan.

Nyt kun kävelee jouluisia kojuja tutkien ja glögiä maistellen raatihuoneen torilla, voi muistella hämmentyneenä neukkuaikoja, jolloin joulusta ei ollut tietoakaan. Yhtenäkin jouluna eestiläisten kavereiden kanssa kävimme muutamassa kirkossa katsomassa  jouluaaton hartautta: tupaten täyteen ahdetut käytävät ja ulos asti ihmisiä. Ulkopuolella käyskenteli nuorisoliiton tarkkailijoita tekemässä propagandaa ja painamassa mieleen kasvoja – näin minulle ainakin markkinoitiin. Joulu oli arkipäivä eikä missään näkynyt valoja, koristeita, kynttilöitä… Paitsi tietysti suomalaisten turistiryhmien jouluaterialla Viru-hotellissa, jossa vedin (joskus ennen puunilaissotia) matkanjohtajana joulumatkaa.

Jouluyönä katselin Virun ikkunasta hiljaista lumisadetta. Haikeutta ei oikeastaan silloin radikaalissa nuoruudessa tuntenut, vaan kaikki oli uutta ja jännittävää – nyt olisi asia ehkä toinen. Ihan huumorilla osasi suhtautua siihenkin, että  kuuluisassa valuuttabaarissa puolenyön aikaan drinksulla käydessä suomalaisperäinen punanenätonttu kaatui joulukuusen päälle pehmeästi ja kuusen valot sammuivat yhtä pehmeästi yksi kerrallaan. Niin kaunista!

Tällä matkalla Virun puistikossa hihaan tarttui venäläisten kansalaisoikeuksien puolesta kamppailevan ryhmän agitaattori ja työnsi nenän eteen kyselykaavakkeen. Vaikka selitin olevani suomalainen, ei kuulemma haitannut. Ryhmä piti kokousta puistossa ja keräsi adressia varten mielipiteitä venäläisten asemasta Virossa. Kaavakkeessa kyseltiin mm. pitäisikö venäjän kielellä olla virallinen asema, pitäisikö maassa syntyneiden saada kansalaisuus jne. Otettiin myös esille ns. patsaskiista ja Etelä-Ossetia ja kyseltiin, kenen syytä ja onko ulkovaltoja sekaantunut Viron asioihin.

Oikeudenmukaisuus ei aina ole itsestään selvää. Venäläisiä on Virossa lähes puolet. Kyllä niin ison väestön pitää saada oikeus omaan kieleen virallisestikin. Miten muuten voisimme puolustaa esimerkiksi kurdien oikeutta samaan – heitähän on vain noin 20 miljoonaa Turkissa…! Venäjänkielistä musiikkia ja kirjallisuutta on vaikea löytää Tallinnasta. Esimerkiksi suuret tähdet Dima Bilan ja Dima Kaldun (euroviisuvoittaja), Suomessakin tunnettu ja Venäjällä yhä kuuma nimi Alla Pugatschova tai Sergej Trofimov eivät ole saaneet yhtään hyllytilaa esimerkiksi Kaubamajan levyosastolta. Näitä levyjä pitää hakea rautatieaseman takaisen venäläisen torin yläkerrasta, jossa suuri osa on piraattitavaraa!

Se patsaansiirto sinänsä on surkuhupaisa välikohtaus ja aivan turha. Ja kyllähän Venäjä siihen aika reippaasti sekaantui. Kiva se on näin loppilaisena lausuntoja antaa maailmanpoliittisista tapahtumista.  On jotenkin kohottunut olo. Taitaa kohta postilaatikkoon tulla myllykirjeitä sekä koti- että ulkomailta… no onhan sitä toiset poliitikot äskettäin saaneet kenkääkin – sanan varsinaisessa merkityksessä.

Flunssa iski. Yleensä se ei meikäläistä kaada; ei nytkään. Mutta olo on niin kuin Osuuskaupan hoitajalla… Mistähän tuokin sanonta tulee? Onko osuusliikkeen piirissä jotenkin vaikeampaa?

Voimaton olo siis esti työpaikalle menon. Mutta typerä ja vastuuntuntoinen ihminen loggautuu myös kuumeisena työnantajan verkkoon ja yrittää hoitaa isommat tulipalot hallintaan. Näinhän ei saisi tehdä. Mutta ei oikein muitakaan halua pulaan jättää.

Itsenäisyyspäivä meni synttärivierailun merkeissä Espoon keskuksen VPK-talolla, ja loppuilta cavaa siemaillen ja Linnan juhlia sekä Tuntematonta sotilasta katsellen. Ensimmäinen itsenäisyyspäivä kai 20 vuoteen, kun ei tehty pipareita johtuen juuri tuosta syntymäpäivävisiitistä. Ja sunnuntaina jo tauti oli sen verran päällä, että ei jaksanut…

Tänään yritän kuitenkin uusien valtuutettujen tapaamiseen, jos suinkin jaksan. Ja huomenna ihan pakko mennä Kiloon työpaikalle, sillä 10 hengen aikoja sitten vaivalla kalenteroitu palaveri ei kerta kaikkiaan kestä siirtämistä. Sotako ei yhtä miestä kaipaa?

Luotettava taho Itä-Suomesta antoi muuten hyvän neuvon krapulaan. Tämä toimii takuuvarmasti, joten kannattaa muistaa, kun pikkujouluja ja muita pippaloita on edessä. Siis, se neuvo: Krapulaa edeltävänä päivänä sinun tulee välttää alkoholia.

Yhdestoista päivä töissä putkeen – nyt alkaa jo vähän skarppaus loivenemaan. Viikonloppuna tehtiin pääkonttorilla työnantajan brandinmuutosta 60 hengen voimin. Asia pidettiin luottamuksellisena muilta 17 tuhannen hengen organisaatiossa, mikä osaltaan lisäsi paineita. Ei ole ihan yksinkertaista tehdä nimenmuutos isossa pörssiyhtiössä, sillä siinä muuttuvat niin osoitteet, logot, sähköpostit, domainit puhumattakaan sisäisen intranetin ja konttoritarvikkeiden uusimisesta. Maanantaiaamuna sitten jännittämään, menevätkö uusi webbi-ilme ja ajastetut tiedotteet ynnämuut kuten pitikin. Kyllähän pientä hienosäätöä piti tehdä vielä alkuviikko, mutta kokonaisuutena sanoisin, että uskomaton suoritus.

Pitkien työpäivien huipuksi sitten eilen Kööpenhaminaan pitämään kokousta yrityksen 20 eri maasivujen vastuuhenkilöiden kanssa. Paikalla oli tällä kertaa enemmän Itämeren ympärysmaiden maiden edustajia, sillä mukana olivat Latvia, Puola ja Liettua, Suomesta kaksi henkeä, Norjasta, Tanskasta, Ruotsista ja Englannista myös. Puhelinneuvottelun ja nettikonferenssin avulla mukana roikkui myös uninen Elizabeth USA:sta (kello oli siellä 2 aamuyöstä!) ja Viron ja Ruotsin matkustamasta estyneet. Koko lailla kansainvälinen pyöreän pöydän keskustelu!

Näissä matkustusasioissa ulkopuoliset usein kadehtivat, että näkee paikkoja ja ihmisiä. Se onkin työn suurinta antia, ja saa ajattelemaan asiat ihan eri valossa kuin omalla konttorilla kykkimällä. Mutta kun viiden herätyksen jälkeen siirtyy Helsingin lentokentälle, odottelee turvatarkastukset ja lippujonot ennen itse lentoa, siirtymiä kohdepaikassa ja itse kokousta, ja tekee samat kiemurat päinvastaiseen suuntaan puolenyön paikkeilla, sitä alkaa toivoa, että olisi ruvennut vaikka meteorologiksi. Rehjuaminen lentokentillä ja taksijonoissa, parkkiruudun haku parkkitaloissa ja lentokoneen ahtaudessa kangistelu ei juuri häikäise glamourillaan. Työmatkojen matkaosuuksissa onkin parasta se, kun ne on tehty, ja niitä voi muistella historiana. Toisaalta osaisiko sitä enää toisenlaiseen työhön sopeutua.

Matkataipaleista voisi kirjoittaa kirjan. Esimerkiksi kahden tunnin palaverista Kölnissä, johon menoon ja paluuseen käytin kerran koko päivän. Etsittiin säästöä, ja lensin neljällä eri lennolla, vaihtoaikaa Hampurissa ja Frankfurtissa vain nippanappa. Tuli kirjaimellisesti juostua Keski-Euroopan läpi. Kölnissä kiva taksikuski lupautui hakemaan minut myös kentälle, kiire kun oli, ja ajoikin tuhatta ja sataa. Reitillä oli liikenneonnettomuus, ja neuvokkuus arvossaan. Annoin tietty tippiä ja lupasin seuraavalla kerralla soittaa heti hänet kyytsäämään, kun tulen Kölniin. Tämä oli aikaa, jolloin vielä luin kuopukselle Harry Potteria ääneen. Siinä sitten ihan sinunkaupat tehtiin ja kuski ilmoitti nimekseen Norbert. Tästäkös riemastuin – Norberthan oli Potterissa Hagridin salainen lemmikki: juuri munastaan kuoriutunut röpelöniskalohikäärme. En raaskinut alkaa selvittämään, että kaimansa on tuttuni…

Kaikista kansallisuuksista ja heimoistahan on omat piintyneet käsityksensä. Amerikkalaiset pinnallisia, saksalaiset täsmällisiä, italialaiset spontaaneja…Tanska-tietoutta empiirisellä omatutkimuksella tässä:

 Tanskalaiset ovat iloisia ja ystävällisiä, polttavat paljon tupakkaa ja juovat kaljaa reippaasti. En ole tuntenut yhtään tylyä tanskalaista. Lähin kontaktini Tanskassa ei koskaan kiitä vain sanomalla kiitos, tai paljon kiitoksia tai oikein paljon kiitoksia. Ei toki. Kiitoksia tulee aina miljoona ja enkeliksi tituleeraamiset päälle.

Tanskassa on kaunista ja siistiä. Kun lähtee Kastrupista kaupunkia kohti, on luvassa nypittyjä pensasaitoja ja istutuksia, tiilikattoisia satutaloja, koristeellisia kauppojen ja ravintoloiden kylttejä. Ei tietöitä tai betonikolhooseja tai sinne tänne siroteltuja ties mitä tukkuvarastoja. (Jossainhan nekin ovat, mutta pois silmistä heti maahan saapuessa) Pikkutalojen pikkupuutarhat on kynsisaksilla muotoiltu herttaisiksi kuin satukirjassa. Tanskalaiset tykkäävät makkarasta. Sitä saa joka paikasta. Tanskalaiset ovat hoikkia ja heillä on usein kyömynenä. Täysin tieteellisesti pitämätön, mutta näköhavainnoin todistettava fakta! (Miksi makkaraa ja kaljaa arvostavat suomalaiset eivät ole hoikkia? Tai hyväntuulisia?) Lisää kansalaistietoutta jostain muusta maasta seuraa myöhemmin.

Strögetille kerkesimme Baltian tyttöjen kanssa joksikin aikaa ennen paluulentoa. Räntää litsahteli päin naamaa ja pian olin litimärkä, kuten kaikki muutkin kadulla – juuri kellään ei ollut sateenvarjoa. Kukaan ei ollut huonolla tuulella. Joululauluja viriteltiin kadunkulmissa ja polkupyöräilijät puskivat päin räntäseinämää sen kummemmin taivastelematta. Tuoksui makkaralta ja paahdetuilta manteleilta. Itse aloin jo puolen tunnin tarpomisen jälkeen tuntea olevani Andersenin pieni tulitikkutyttö. Vaikka kyseinen henkilö kai asuikin Odensessa, oli helppo saavuttaa sama tunnelma. Läppärilaukku painoi liikaa (kuka keksii kevyet akut kannettaviin, saakoon Noobelin), vesi kasteli toppatakin ja myös käsilaukun sisuksia myöten. Muutaman kadunkulman ja parin heräteostoksen jälkeen annoin periksi ja hyppäsin taksiin (iloinen ja nauravainen kuski, yllätys) ja suunnistin kuivattelemaan Kastrupiin ollakseni kerrankin ajoissa. Kun se nyt ei vaan mene niin! Odotus venyi yli kahteen tuntiin, sillä kone ei päässyt lähtemään ennen kuin jään ja lumen poisto siivistä oli tehty perusteellisen hartaasti. Jos on katunut henkihieverissä juoksuja viime minuutilla ehtiäkseen koneeseen, niin kyllä nytkin turhautti istua tuijottamassa koneen ikkunasta tanskalaista lumituiskua – olisihan sitä voinut istua vaikka tunnelmallisessa krogissa siemaillen glögiä. Pari joululehteä ja Ilta-Sanomat tuli kahlattua, kun kirja unohtui. Onneksi aivoissani on automaatti, joka kääntää unimoodille aina, kun lentokone pääsee ilmaan. Luulin aiemmin sen olevan geeneihini jostain pujahtanutta erityisen urbaania tehokkuutta. Mutta kyllä se taitaa ollakin ihan vaan väsymystä.

Nyt vinoillaan, että mitä se pakana nyt kirjottaa Jeesuksesta. Rienaa varmaan. Ei suinkaan. Minulla oli uskonto 10 lukion päästötodistuksessa ja reaalista kirjoitin ällän. Koti antoi uskonnollisen kasvatuksen ja koti-isänmaa -arvot. Mutta mietin tuossa juuri (ihan muuten työnantajan ajalla, kun nyt töissä ollaan), mitä Jeesus sanoisi nyt, jos tulisi maan päälle. En tiedä, mitä Timo Soinin tai opetuslapsensa Halla-jonkun (en nimeä muista, mutta muistan, ettei Soinilla ole munaa kommentoida Halla-jonkun tyrmistyttäviä kirjoituksia) Jeesus sanoisi, mutta minun Jeesukseni olisi raivoissaan.

Kerranhan hän jo temppelissä pani hyrskynmyrskyn, kun ei sietänyt teeskenteleviä ja omaa etua tavoittelevia kaupustelijoita. Tänään hän todennäköisesti hyllyttäisi omasta kirkostaan kaikki homoseksuaaleja tai transvestiittejä syrjivät ja sanoisi, että ettekö muista, mitä vuorisaarnassa sanottiin: minä olin outo, ja te otitte minut huoneeseenne…? (no okei, ehkei se ollut Vuorisaarnassa…?) Samoin hän huitoisi ruoskallaan tätä samaista Halla-mikä-se-nyt-oli, käskisi mennä kotiin häpeämään ja lopuksi kysyisi, että missä direktiivissä se on määrätty, että yhden valtion alueella pitää asua vain määrätynlaisia ihmisiä. Ja olettaisin, että Jeesus saattaisi myös John Lennonin tavoin (”Imagine”) kehottaa kuvittelemaan, että ei ole helvettiä eikä taivasta, ei myöskään valtiota, omaisuutta tai asemaa, ei mitään, minkä vuoksi tappaa tai kuolla.  Ja päälle päätteeksi hän saattaisi vinosti hymyillen epäilijöiltä kysyä, että miksi ei? Mitä varten? Lapsellinen kysymys. Vai onko sittenkään?

Tänä viikonloppuna on se oikea pikkujouluaika. Saa laittaa jouluvalot ja -verhot, -koristeet (vaikka minä laitoin ne jo aikaa sitten…). Jouluun täydellisesti hurahtaneena en voi aina ymmärtää ihmisiä, jotka protestoivat sitä vastaan tai valittavat sen kaupallisuudesta. Nyt isompana on tullut ymmärtämystä niitä kohtaan, joilla lapsuuden joulut ovat aikanaan olleet pettymyksen tai pelonkin aikaa – alkoholiongelmaisten vanhempien tai taloudellisen niukkuuden tai, ehkä näistä johtuen, kireän ja jännittyneen tunnelman vuoksi. En kovin hyvin muista lapsuusjouluja. Ne olivat perinteisiä; hyvää ruokaa, joulupukki, vähän kivoja lahjoja, rauhallista. Muistan myös ikävän joulupäivän, kun ketään ei käynyt eikä missään saanut käydä. Tapaninpäivänä tuli sukulaisia tai naapureita tai käytiin jossain kylässä. Ei jouluhupsuus siis varmaan kumpua varhaisista vuosista.

Minusta on ihana laittaa kaunista ja tunnelmallista. Kynttilöitä, valoja, tuoksuja. Ilokseni olen huomannut, että jopa murkkuikäinen nauttii, kun koti on kaunis. Kauneus ei tarvitse taloudellista investointia: kynttilät, luonnonkoristeet, leipomisen tuoksut – niihin on useimmilla varaa. Kun vielä tulisi tarpeeksi lunta!

Kaupallisuuden voi jokainen valita itse. Olen asiaa miettinyt kriittisesti ja vihreitäkin arvoja punniten. Olen tullut siihen tulokseen, että hurskastelua kaupallisuudesta pauhaaminen. Jos haluat läheisillesi jotain lahjoittaa, mikset tekisi sitä juuri jouluna, kun on lahjojen aika? Jos haluat ilahduttaa naapurin vanhaa tätiä – mikset vie joulukukkaa tai itse tehtyä havukranssia juuri jouluna? Ja jos lapsesi on kinunnut arvokasta Xboxia vuositolkulla, mikset lahjoita sitä juuri jouluna, kun kuitenkin joskus lahjoitat etkä vuoden mittaan juuri ostele isompia? Joulu on salaisuuksien ja iloisten yllätysten aikaa. Miksei voi myös matalalla profiililla satsata antamiseen ja ilahduttamiseen, lahjoilla tai visiitillä, kutsulla glögille tai joulukahville.

Omassa perheessä on alettu noudattaa tyystin synnillistä jouluperinnettä. Lapsuudessa olisi ollut uskomatonta joulurauhan häirintää mennä kylään jouluaattoiltana. Nyt on tavaksi tullut, että aterian, lahjojen ja jälkiruoan jälkeen soitetaan naapurin mökille, että ”tuutko kahville?”. Sitten mennään katsomaan, miten kesäloppilaisen jouluaatto meni, ihastellaan lahjoja, juodaan kuitenkin glögiä, vaikka piti kahvia juoda. Joskus pelataan Trivial pursuittia tai Tuntematonta sotilasta yhdessä. Nuoriso pelaa joko mukana tai sulkeutuu kämppäänsä tekemään vertailuja lahjoista ja pelaamaan muita nykyaikaisempia pelejä. Tällainen ei olisi tullut kuuloonkaan lapsuudessa! Hirveä synti sotkea toisten joulua! Nykyisin ovat ravintolatkin auki aattona. Miksikäs ei? Minkä takia esimerkiksi yksinäisten ihmisten pitäisi kököttää kotona miettimässä, että koko muu maailma saa oman perheen tai läheiset ympärilleen eikä itsellä ole ketään? Voihan ravintolassakin tavata ihmisiä ihan ilman ankaraa juopottelua tai renttuilua. No omiin joulutraditioihin: joulupäivänä sitten laiskotellaan ja luetaan uusia kirjoja. Illalla on tapana vierailla naapurissa sitten kahvilla ja englantilaisella joulukakulla. Saa nähdä, pitääkö se (siis kakku) tänä vuonna tehdä itse. Ja glögiä myös nautitaan taas. Siitä tulikin mieleen hyvältä kuullostanut resepti, jonka sain ystävältä tänään ja haluan sen jakaa myös muille. Jos ei nyt olisi Joulurinkulat/ansiotyö-viikonloppu, kokeilisin – viikon päästä ainaskin. Ohje tässä:

Valkoinen glögi
 
1 – 1,5 dl sokeria
1 dl vettä
10-14 kpl kokonaista neilikkaa
1/2 sitruunan raastettu kuori (voi laittaa enemmän jos tykkää  sitruunankuoren mausta, tää on tän juoman ”juttu”)
1 kpl kanelitanko
0,5 dl rusinoita (siis ihan sinne keitokseen makua antamaan)
 
0,5 litraa valkoviiniä (puolikuiva tai kuiva, itse käytän kuivaa)
tilkka konjakkia
 
Kiehauta tai oikeastaa keitä hetki kaikki muut paitsi alkoholit (voi olla jonkun aikaa, tulee makua enemmän, tän voi myös hyvin tehdä ajoissa etukäteen).
Lisää viini ja kuumenna. Älä keitä, ettei prosentit haihdu taivaan tuuliin.
Tilkka konjakkia (tai calvaa tms.) mausteeksi.
Laseihin perinteiset mausteet.
 
Ja eikun nauttimaan!

Tänään Lopen Vasemmistoliiton kuukausipalaverissa rupateltiin vähemmän virallisesti. Ihmeteltiin jumiutunutta luottamushenkilöneuvottelua ja tultiin siihen tulokseen, että energia pitäisi kyllä suunnata vähän tärkeämpäänkin kuin mitä viime aikoina. Mietimme myös jätehuollon omituisuuksia ja sitä, että ympäristönsuojelun tulisi olla helppoa eikä vaatia kokouksia ja pähkäilyjä, kyräilyä ja kyttäilyä. Kunnan tehtävähän tällaiset peruspalvelut olisi järjestää ilman muuta. Saa nähdä, miten Molokkien kanssa nyt käy. Zettermanin Jukka kertoi kuitenkin, että omilla kulmillaan heillä oli tehty onnistunut ratkaisu yhteisestä keräyspisteestä, johon pari kertaa vuodessa tuodaan myös isompi roskalava suuremmille poisheitettäville. Myös kuljetussopimus oli tullut kovin edulliseksi verrattuna Kiertokapulan laskuttamaan. Näitä asioita pitää miettiä – mutta kuten sanottu: kunnon kunnassa näitä ei tarvitsisi asukkaiden miettiä!

Lopelta puuttuu kierrätyskeskus! Riihimäellä tällainen laitos toimii hyvin, kun käyttö on ohjeistettu ja sääntöjä noudatetaan. Miksei Lopellakin voisi näin olla? Täytyy vain löytää sopiva paikka, sillä käyttäjiä kyllä riittää – sen verran kuntalaisilla on vanhaan tavaraan, remontointiin ja korjaukseen innostuneita tai vain edullisia huonekaluja ja taloustavaroita tai vaatteita tarvitsevia. Työllistääkin voisi jossain määrin kierrätyskeskuksen ylläpidossa… Lupasimme laittaa kehitysidealistalle tulevaa valtuustokautta varten.

Helsingin sohjossa rämpiessä maanantain ja tiistain (kurssilla Aktiivi-instituutissa) meinasi itku tulla…  (Taas – vertaa edelliset itkut S-marketissa!) Myöhässä jo luennolta, lunta tulee, parkkipaikat kinosten takana! Maalla tämäkin keli ehkä tuntuisi helpommalta? Suuren kaupungin viehätys katoaa, kun logistiikka tai huolto pettää.

Maanantai-ilta meni työpäivän tekemättäjättämisiä paikatessa. Tiistai-ilta perusturvalautakunnan kokouksessa, tämä keskiviikko työpäivän jälkeen kunnantalolle oman ryhmän palaveriin. Huomenna pitäisi harjoitella Joentaan joulurinkulat -tapahtuman tiernapoikia taas, valita vaatetus teatterilta lainaksi. Perjantaina sitten ilmeisesti loppusilaus Rinkuloiden tapahtumapaikalla, kenraaliharjoitukset ja lauantaina itse tapahtuma. Ikävä kyllä vain tämä viikonloppu sattuu juuri olemaan  myös täynnä työnantajan suunnittelemaa ohjelmaa. Webbipäivitykset kun pitää tehdä juuri silloin, kun tapahtuu eikä muutaman tunnin päästä. Tämä tietää siis sitä, että lauantai- ja sunnuntai-iltana tehdään netissä (ja Espoossa) töitä, samoin aikaisin maanantaiaamuna ja vielä koko se päivä. Tiistai sitten on aikaa valmistautua keskiviikkoiseen Kööpenhaminan palaveriin (ettei jää viime tinkaan). Ison yhtiön organisaatiovääntö, joka on pakosta edessä lähes joka vuodenvaihteessa, teettää sekin uskomattoman paljon ylimääräistä. Ja tavallaan sekoittaa hyvän työrytmin ja rutiinin, aiheuttaa myös epävarmuutta ja hermostuneisuutta työyhteisössä. Jotenkin sitä toivoo joskus, että saisi vain olla ja lueskella hyvää kirjaa, polttaa kynttilöitä ja kuunnella musiikkia. Olisiko joulunalusviikolla sellaisia päiviä? Sehän on tunnetusti lokoisaa aikaa…;)

Vaihtelevasti edennyt viikko… Viime viikonloppuna juhlittiin Ilirian avajaisia. Avajaisjuhlaan vein Vasemmistoliiton onnittelukukat, sillä jotenkin kovasti myös meidän puolelta toivottaisiin elinkeinoelämän vilkastumista ja uudistumista. Hienoa, että pojat jaksavat yrittää, ja toivon todella menestystä.

Maanantaina sitten saimme valtuustossa Läyliäisten ala-asteella valituksi uuden kunnanjohtajan, Ilkka Salmisen. Perttelistä tämä nuori innokas (haastatteluissa kävi ilmi hakijan omallakin suulla, että ehkä joskus liiankin innokas) tulokas saa johdettavakseen talousvaikeuksissa kamppailevan haastavan kasvukunnan, jolla kuitenkin on potentiaalia moneen. Erityisesti miellytti Salmisen positiivinen ja rohkaiseva asenne ”Lopen osakkeisiin kannattaa sijoittaa”. Se oli yksi häntä puoltavista asioista toista myös erittäin vahvaa hakijaa Tita Rinnevaaraa vastaan. Innokkuus ja itseen uskominen ei tässä vaiheessa varmasti ole pahaksi!

Joentaan kyläyhdistys teettää myös puhdetöitä. Porukalla päätimme jatkaa viime vuoden malliin ja järjestää joulutapahtuman ”Joulurinkulat” hyvän yhteistyökumppanimme Suska Lähteen kanssa. SaviHeinä Puodin pihapiiriin nousivat siis Krouvin kyläpäiviltä tutut myyntikojut ja kojukauppa on käynyt kiitettävästi. Adventtiviikonloppuna luvassa on paitsi Suskan puodin uskomattomia savituotteita, koriste-esineitä, kankaita ja joululahja- sekä askarteluideoita, myös kyläyhdistyksen keittämää joulupuuroa, glögiä, kahvia ja tikkupullan paistoa. Ja ne tiernapojat… Viimekertaisten Rinkuloiden perinne jatkuu eli kylän tiernat (pojat ja tytöt) esiintyvät jälleen, hieman uudella kokoonpanolla, kun Anninan tilalle Knihdiksi tulee Pirttilän Hannu. On siinä yleisöllä naurussa pitelemistä, kun Herootes Suuri onkin koko porukan pienin… eli minä! Jonkun mielestä tämän voisi tulkita vallanhimoisen ihmisen sanelupolitiikaksi. Ainakin Mäntt… eikun Mänkki protestoi kovasti, kun harjoituksissa jäi vahingossa tähdenpyöritys väliin (Samppa, no hard feelings! Se johtui ainoastaan toisiinsa takertuneista plarin sivuista, ihan totta!)  Ehkä huumorilla tämäkin pesti saadaan vedettyä läpi, mutta pääasiahan kai on, että on mukavaa. Ja sitä meillä on kyläyhdistyksen puuhassa ollut.

Luottamushenkilöneuvottelut ovat odotusvaiheessa. Nyt pitäisi keskittyä Lopen kunnan eduksi parhaaseen mahdolliseen yhteistyöhön mielestäni. Kaikkein paras tulos saavutetaan, kun kaikki osapuolet tulevat toisiaan vastaan ja mietitään yhdessä, miten parhaiten edetään.

Lauantaina tuli mieleen Anna-Leena Härkösen kertoma tapaus, kun tuli itku supermarketissa. Kirjailija ei yltänyt ottamaan maitoa kylmähyllyltä, kun on tunnetusti aika lyhyt. Itseäni alkoi itkettää S-Marketissa,  joka laajentaa. Kaikki tavarat olivat vasta hakemassa paikkaansa, joku siellä, missä ennenkin, joku uudessa paikassa. Myyjältä ei kehdannut kysyä, eiväthän he tietysti pystyisi tuossa vaiheessa sanomaankaan – toisaalta, en yhtään myyjää kyllä nähnytkään. Luumuhillon hakusessa sitten meni usko ja mietin, alkaako huutaa apuva, apuvva! Tyydyin ottamaan korvaavan tuotteen (niinhän apteekitkin neuvovat) ja poistuin vähin äänin ja helpottuneena. Yleensä Lopen kaupoissa lauantaisin käy niin, että yrität nopeasti suoriutua ostoslistan tehtävistä, mutta sitten ei kaupassa ole juuri sitä, mitä haluat. Joten olit sitten valinnut minkäkirjaimisen ryhmän myymälän tahansa, on pakko vierailla vähintään yhdessä muussa. Sekös ärsyttää!

Tänään kahvilla naapurin ikinuorella Katrilla 79 vee (sain kyläyhdistyksen kukat säilöön Katrin kellariin), missä paheksuimme yksissä tuumin nykyajan sisustusmakua, kynttiläkutsuilla Hilkalla – kiitos kivasta illasta, jonne odottelimme myös Lopen suurmiestä Aimo Alhoa, mutta taisi lumentulo teettää muita töitä…

Huomenna sitten läpi tuulen ja tuiskun Erton luottamusmieskoulutukseen Töölööseen. Saa nähdä, onko Etelä-Suomi sekaisin lumen takia. Vähän erikoista, että koko syksy on itketty sitä, kun Suomessa ei enää kai lunta tule.  Nyt sitä tulee oikein urakalla, mutta kuka onkaan onnellinen? Ilmassa on vähän dilemmaa yleisestikin. Tykätäkö lumesta vai ei? Hyvä ystäväni aprikoi joku aika sitten, ettei osaa päättää, pitääkö Lauri Tähkästä vai ei…  Siinäpä kysymys, elämää suurempi! Muut pienet asiat kalvetkoot!  

Kummallista on että yhä edelleen pitää aikuisen ihmisen jotenkin todistella kyvykkyyttään ja omaa arvoaan ainoastaan sen takia, että on naissukupuolen edustaja! Osittain ehkä kömpelöksi kohteliaisuudeksikin tarkoitetut kehut ”näpsäkkyydestä” ja ”sievästä apujoukosta” ovat itse asiassa kuitenkin osoitus siitä, että naisena sinua arvostellaan koko ajan ulkonäön tai iän mukaan. Sovinistimiehen näkökulmasta poru on tietysti turhaa, jos arvostelu on myönteistä. Mutta samaa arvostelua ei kuitenkaan koe miespuolinen poliitikko, julkkis, työntekijä…

 Jostain kumman syystä on iskostunut mieliin myös sellainen harhakäsitys, että naisvaltaisilla työpaikoilla olisi enemmän ristiriitoja kuin miesvaltaisilla. Tämä on kyllä pelkkää potaskaa. Kun seuraa vaikkapa sivusta miesvaltaisen työporukan skismoja, eivät ne määrällisesti tai laadullisesti mitenkään eroa naisvaltaisista. Kysehän on vain siitä, että naiset keskustelevampana ja yksityiskohtiin enemmän keskittyvinä tuovat asiat esille herkemmin kuin miehet.

Ikävää ja osittain huvittavaakin on, että moni nainen kieltää olevansa feministi – haluaa kuitenkin vain samapalkkaisuutta ja samoja oikeuksia sekä tasa-arvoa miesten kanssa… No mitähän se feminismi muuta mahtaa olla? Ei kai pommien virittelyä miesten hengen menoksi tai korkokengistä tai rintaliiveistä luopumista! Jälleen yksi keino mollata naisten näkemyksiä on niputtaa feminismi joksikin ääriliikkeeksi tai ei-naiseudeksi, kun asia on juuri päinvastoin. Ja monet naisparat menevät halpaan ja aliarvioivat kanssasisariaan (feministejä), jotka ajavat heidän etujaan.

Kyllästyttävää, mutta niin nykypäivää yhä vieläkin. Tässä tasa-arvon luvatussa maassa!

Imatran yhteislukion (nykyinen nimi) 100-vuotisjuhlaan ehdimme Sirkun kanssa vähän myöhässä. Ns. pönötysjuhla (virallinen juhlapuhe- ja tervehdystilaisuus) oli järjestetty Mansikkalan koululle, ja juhlasali olikin tupaten täynnä. Turhaan tiirasimme takarivistä, olisiko tuttuja näkyvissä – tätä varten oli oikein luokkakuva revitty albumista tuttujen piirteiden tunnistamiseksi helpommin. Ikäluokka näkyi olevan suurimmaksi osaksi sitä alkuaikojen luokkaa. Näistä kuuluisimpana juhlapuhujana esiintyi suuresti ihailemani kirjailija Eeva Kilpi, jonka tie johti evakkotaipaleella Imatralle rajan taakse jääneestä Hiitolasta. Ylioppilaaksi Eeva kirjoitti Imatralla vuonna 1946.  Yhä tuntuu olevan virtaa ja luomisvoimaa tällä kuuden kotiseutu- ja evakkoaiheisen sekä lukuisten muiden romaanien ja runoteosten kirjoittajalla.  Vähän sitä tunsi itsensä nuoreksi, mikä ei tietenkään ole ihan huonoimmasta päästä mielikuva näinä aikoina…

Mutta Riitta, Riitta! Nyt pisti Liehuva Liekinvarsi varsinaisen puheen. Aina sanavalmiina ja improvisointikykyisenä Riitta Uosukainen oli kerännyt puheeseensa vuosien varrelta opettajista ja myös oppilaista hänelle mieleenmuistuvimpia esimerkkejä. Pikkuisen kyllä loiskahti yli tällä kertaa, sillä ex puhemies ylisti koulun entistä oppilasta ja sittemmin Sibelius-akatemian rehtoria uutteruudesta ja tuli samalla lytänneeksi koko 1970-luvun akateemisen sivistyksen muissa opinahjoissa: ”Kun muissa yliopistoissa tehtiin punaista vallankumousta, Sibelius-akatemiassa sen sijaan harjoiteltiin, harjoiteltiin ja harjoiteltiin!” Samalla Riitta mainitsi omasta puolueestaan merkittäviä saman koulun käyneitä oppilaita. – ”Väärästä puolueesta” ei mainintoja ollut pistetty muistiin. Naureskeltiin Sirkun kanssa, että olisi ollut paikallaan kertoa myös yhdestä Nokialla johtotehtävissä toimivasta tai Lopella Vasemmistoliiton nokkapaikalle päässeestä entisestä oppilaasta. Riitta ei varmaan tarkoittanut, että puheensa aiheuttaisi niin suunnatonta hilpeyttä, että piti välillä käydä käytävässä nauramassa. Miltähän tuntui yleisön joukossa niistä, jotka olivat oikeasti suorittaneet tutkintonsa vaikkapa Teatterikorkeassa tai Helsingin yliopistossa? Varmaan yhtä pahalta, kuin kansalaissodassa hävinneiden puolella olleiden jälkeläisistä eräässä Joentaan koulun itsenäisyysjuhlassa vuosia sitten, kun juhlapuhuja pudotteli voittajan elkein kehuja Suomen ja Lopen ”pelastumisesta, onneksi” jne. Ei sivistys ja oppiarvo aina tuo ihmiselle sydämen sivistystä tai oikeudenmukaisuuden tajua!

Iltajuhlassa Valtionhotellissa sitten vihdoin tavattiin muutama oman entisen luokan oppilaskin. Suurin osa kyllä oli näitä ”vuosikertaa 52 tai vastaavaa”. Tarkoitti siis, että ylioppilaaksi oli päästy tuolloin, jolloin itse emme olleet vielä syntyneetkään!

Valtionhotelli sinänsä on upea ja taidokkaasti entisöity nähtävyys. Huoneet ovat isoja ja kauniisti sisustettuja. Turhan vähän on panostettu asiakaspalveluun, sillä koko ravintolasalit täyttävä lähes 400-henkinen illallisyleisö oli hotellin puolelta noteerattu vain yhden ilmoittautumispisteen ja kahden vastaanottovirkailijan arvoiseksi. Mitään baari- tai kahvilapalveluja ei sitten kuvioon vieraiden tuloaikaan mahtunutkaan.

Kiva oli tavata esimerkiksi Tähtisen Sirkka, venäjän opettajani, joka oli kovin mielissään, kun kuuli, että olin päässyt opiskelemaan venäjän kääntäjäksi ja tulkiksi hänen opetuksiensa tuloksena. Nythän Imatran seudulla on venäläisten ansiosta paljon elämää ja palvelut lisääntyneet. Jopa siinä määrin, että Puterille eli Buttenhoffin ravintolaan emme mahtuneet piipahtamaan ilman pöytävarausta! Ja tämän ilmoitti meille venäläissyntyinen hovimestari…

Isänpäivä meni suurinpiirtein matkustaessa sitten tuhruisessa syyssäässä takaisin Lopen Jokiniemeen, josta suuntasin suoraan luottamusmiespaikkaneuvotteluihin kunnantalolle. Seuraava ”luokkakokous” tapahtuu ilmeisesti Sirkun kanssa jouluostoksilla Tallinnassa.

Jonkinlaista toivoa paremmasta maailmasta herättää Barack Obaman valinta konservatiivisen suurvallan johtoon. Vuonna 1968 Martin Luther King julisti yli maailman kiirineessä puheessaan, että hänellä on unelma. Unelma tasa-arvosta ja veljeydestä. Yhdysvallat on astunut askelen lähemmäs unelman toteutumista, ja toivoisin todella, että Martin Luther -vainaa pilven reunalla näkisi, miten mustan rodun edustaja vannoo tammikuussa USA:n presidentin virkavalan!

Samaan aikaan on kuitenkin muistettava, että Amerikka on eri asia kuin Eurooppa tai Pohjoismaat. Samaan aikaan presidentivaalien kanssa mm. Kalifornian osavaltio kansanäänesti homojen avioliitot laittomiksi. Perustuslaki kavensi siis ihmisoikeuksia! Maanantaisessa YLE:n kyselyssä myös iski tajuntaan kuin moukarilla supisuomalaisen miehen kommentti USA:n vaalituloksesta: Aika outoa ajatella mustaa miestä Yhdysvaltain presidenttinä!

Niin kauan kuin edes alennutaan keskustelemaan eri rotujen, seksuaalisten tai muiden vähemmistöjen oikeudesta samanlaiseen kohteluun, tai niin kauan kuin on aihetta ihmetellä, miten hyvin loppujen lopuksi asiat näiden ryhmien kohdalla ovat nyt verrattuna parinkymmenen vuoden takaiseen tilaan – niin kauan tasa-arvo on vain unelma. Elvi Sinervo puki saman ajatuksen runoksi jo vuosikymmeniä sitten:

”Tämä voi olla vuosisata
jolloin unelmat toteutuvat.

Valtava on tämä ihmisten liitto.
Jotta kansa ei enää kansaa sortaisi, valkoinen mustaa, mies naista,
jotta ihminen olisi vihasta ja pelosta vapaa,
jotta rauha olisi itsestään selvä kuin aurinko ja ilma
ja maa, jota isänmaanamme rakastamme,
jotta kaikilla, jotka tekevät työtä, olisi oikeus työnsä hedelmiin,
jotta ihmisen lapsuus olisi varjoja vailla,
ja jotta hän vanhana sulkisi silmänsä sanoen:
elämä oli rikas ja hyvä

– vain tätä varten on luotu tämä ihmisten liitto.

Ja totisesti – avuttomiksi ja yksin ja häpeään jäävät ne,  jotka tahtovat pystyttää muurin ihmisen ja hänen unelmansa väliin.”