Blogi

Nyt sitten päästiin oikean elokuvan makuun! Vaikka kuntosalivisiitti lohkaisi alkuosan elämyksestä, oli kuitenkin mahtavaa katsottavaa: YLE Teema lähetti 5-tuntisena neuvostofilmatisoinnin Hiljaa virtaa Don vuodelta 1958. Pelkästään Mihail Sholohovin kirja on jo uskomaton kokemus, mutta tarkasti romaania noudattava käsikirjoitus, upeat näyttelijät ja historian koukerot pitivät huolen siitä, että aika ei käynyt pitkäksi! Don on neukkujen Tuulen viemää ja Pohjan tähden alla samalla kertaa. Donin kasakoiden kapinointi neuvostovaltaa vastaan, sinne tänne lainehtiva sisällissota ja siihen sekoitettuna riipaiseva rakkaustarina Grishka Melehovin ja Aksinjan kesken muodostavat romaanin keskeisen juonen. Mutta siihen liittyy monia ihmiskohtaloita, aikakauden kuvausta ja kaunista luonnonmaisemaa Donin mutkasta. Kannattaa lukea taas uudestaan! Ja sääli heitä, jotka eivät kirjallisuuden parissa viihdy – tämäkin taitaa olla kasvatus- tai tapa-asia..

Hesarin artikkeli ylilääkityistä dementiapotilaista hoitolaitoksissa oli karua kertomaa. Hoitajapulassa vanhukset lääkitään rauhoittavilla lääkkeillä paikalleen ja jopa ruoansulatus säädellään hoitajien työmäärän mukaan. Vanhusten sekavuus saattoi sitten loppua, jos lääkitys jostain syystä katkaistiin. Eli todennäköinen syy muisti- ja hahmotusongelmiin on useasti liika ja turha lääkitys.  Toinen erikoinen huomio oli sekin, että hoitajien määrä ei sittenkään ollut ratkaiseva, sillä eräässä yksityisessä hoitokodissa oli otettu lääkkeettömyyslinja ja uudet asenteet, mutta hoitajia ei ollut kuitenkaan enempää kuin ylilääkitsevissä laitoksissa. Pehmeä ja huolehtiva asenne, vanhusten kunnioitus ja periaate, että hoidokkeja ei ole tuotu säilytykseen vaan viihtymään ja tuntemaan olonsa hyväksi, olivat ne asiat, joiden avulla kunto ja mieliala pysyivät korkealla. Vanhat ihmiset eivät ole lääketieteellisesti ”seksikkäitä” tutkimuskohteita; heidän hoitamisensa koetaan usein vain ylläpidoksi, kun sen pitäisi olla kehittävää ja virkistävää.

Ja joku Typerys paukuttelee vieläkin raketteja! Varmasti hyvää esimerkkiä lapsille: kaikkihan tietävät, että tämä oli sallittua vain klo 18.00 uudenvuoden aaton ja 06.00 uudenvuoden päivän välillä. Toivottavasti pian mennään Norjan malliin, jossa yksityiset eivät saa edes ostaa tulitteita – että homma pysyy hanskassa, ihmiset ja eläimet turvassa, vastuut ovat tiedossa eikä yhteiskunta joudu maksamaan idioottien toilailuista sairaalamaksuja. Ja sitä paitsi nähdään mallikkaampia ilotulituksia, kun homma keskitetään!

Vihdoin päästään normaaliin rytmiin! Lauantai alkoi lenkillä ja kuntosalilla. Pakkanen haittasi pienen kiinanharjakoiran menoa, ja yritin löytää kunnon haalaria nakulle: tuloksena liian suuri numero ja hinta yli 60 euroa! Minusta vähän ylimitoitettua! Jätettiin kuitenkin puhelinnumero, jos kokoja löytyisi tulevaisuudessa, mutta kuitenkin – kuusikymppiä! Astalle pitää kuitenkin saada haalari, sillä pakkasta on reilusti kympin päälle ja koira alaston!

Katselin illalla sitten Koivusalon ohjaaman Kaksipäisen kotkan varjossa. En ole oikeastaan ikinä pitänyt Koivusalon ohjaamista elokuvista. Tämä ei ollut poikkeus. Olisiko amatööri kuitenkin aina amatööri? Vähän niin kuin olisi katsonut kansakoulun kevätjuhlanäytelmää. Kovasti tunnetta ja paloa, mutta aika köyhästi sisältöä. Mukavia ja mieleenpainuvia kuitenkin olivat näyttelijäsuoritukset Vesa-Matti Loirista Mikko Leppilampeen ja Vesa Vierikkoon. Ja musiikki oli todella kaunista ja laulut ihania. Mutta ihan totta, come on: ei suomalaisessa kyläyhteisössä tanssita torilla kuviotanssia tai lauleta krouvissa jazzahtavaa musiikkia vuosisadan vaihteessa! Kokonaisuus aika naiivi, valitettavasti!

Sale sitten meni naimisiin – tai ainakin näin iltapäivälehdet kertoivat tapahtuvan. Kyllä on hieno juttu. Mitähän sanoisivat, jos Jutta Urpilainen menisi lapsensa ikäisen miehen kanssa naimisiin? Kauhea häly ja paheksunta. Tasan ei käy onnen lahjat!

Uusi vuosi on mennyt perinteisesti. Ei kuitenkaan silmä- tai sormivammoja meidän lähiympäristössä, Luojan kiitos! Joentaan koulullakin oli ilotulitus aika vaisua, kun emme järjestäneet kyläyhdistyksen kanssa mitään pippaloa, ainoastaan vietiin raketinampumisteline paikalle. Sitä käyttivät hyväkseen Hatakan Jarno ja Nousiaisen Santeri, jotka iloksemme poikkesivat sitten juomassa kuohulasilliset juhlan kunniaksi. Paukkuja ja pommeja oli Paavolla ja tyttöystävällään Karkilla, mutta kohtuullisessa määrin, joten hermo piti myös äidillä.

Hilkka ja Hessu tulivat onneksi hiljaista uudenvuoden aattoamme piristämään. Taas asiat järjestykseen – Molokeista lähtien! Pientä kinaa porvaripuoluelaisen suunnalta, vasemmisto pysyi tyynenä, kiitos Hessu!

Nobelin rauhanpalkinto sensijaan menköön ensi vuonna Vantaan Pähkinärinteeseen. Laitan virallisen anomuksen menemään Norjaan heti pyhien jälkeen. Ystäväni Pia (myös kollegani, eli venäjän kielen DKK) oli jollain magialla saanut toisen ystäväni, ryssävihaisen Irman, opettelemaan venäjäksi Neuvostoliiton hymnin! Sitä kuuntelin siis uudenvuoden aattona puhelimesta ja piti tietysti itkeä vähän. Irman kanssa ollaan talvisodittu ja sisällissodittu eniten, Irma on paheksunut Pietarin kaupunkia, joka minulle on lähes pyhä paikka; hirveiden riitojen jälkeen on sitten sovittu, ja taas eikun sotimaan! Jos nyt joku on niin noita, että Irman saa suhtkoht foneettisesti oikein oppimaan neukkusinfonian (oma tulkinta NL-hymnille) niin kyllä se lähentää kansojen ystävyyttä varmasti enemmän kuin esimerkiksi Clintonin viritykset!

Uudenvuoden päivään kuuluu ehdottomasti Wienin filharmoonikkojen konsertti – joka vuosi! Miten sen olin ihan unohtaa; onneksi Rauni muistutti.  Päätettiin, että jos joskus se lottovoitto tulee, niin uudenvuoden päivä kuluu sitten tuolla konserttisalissa. Miten ihana paikka, ihanaa musiikkia, ihania tansseja! Sääli Lauraa (=tytärpuoli, tai, no okei, ehkä  -neljäsosa), jonka piti mennä töihin eikä saanut taputtaa Radecky-marssin tahdissa! Filharmoonikkojen johtaja Daniel Barenboim toivotti perinteisesti hyvää uutta vuotta koko maailmalle, mutta lisäsi toivotukseensa: oikeudenmukaisuutta Lähi-Itään! (taas piti itkeä) Uskomattoman hyvä mediapaikka hyvälle asialle. Tämän voimin ehkä (ehkä) tammikuu alkaa energisesti.

Ruokakulttuurista vielä. Laitoimme ihania (omasta mielestämme) suolapaloja aattoillan viihdykkeeksi. Graavisiikavoileipiä, mätiä, smetanaa, paahtoleipää, punajuuri-homejuustosalaattia, oliiveja, kalakakkuja (joista puuttui tuore korianteri – sitä ei paikallisissa liikkeissä ollut eikä K-kauppa edes tiennyt, miltä se näyttää – haloo!). No, vieraat olivat jo syöneet valitettavasti; Paavo ja Karkki katselivat tovin juhlapöytää ja sanoivat sitten: me tehdään nuudeleita! Se siitä.

Tyhjyyttä, tyhjyyttä parkkipaikalla tänään Kilossa. Ruotsalaiset viettävät mellandagareita ja tapansa mukaan muita puolikkaita vapaita ja pitkiä lomia, joista meikä vain haaveilee. Paremmin on siinä maassa osattu työntekijöiden oikeudet hoitaa – ja onko siellä sen huonommin asiat, kysyn vaan. Samoin saksalaiset ja venäläisillähän uusi vuosi taas on loma-aikaa. Postilaatikkoon oli ilmaantunut loman (hmm, loman? Teinhän hälytystöitä adventtilauantainakin…) aikana yhtiön lahja ja paketti Saksasta sisältäen saksalaisia joulupipareita. Oma käytäväni oli ihan pimeänä, sillä myös meillä oli moni ottanut pitkän joululoman.

Tietoväki ry:n jäsenhankintakampanja oli lähettänyt pöydälleni 500 tikkaria, jotka jaoin niihin kerroksiin, joihin kulkulupa päästi. Kampanja on monivaiheinen alkaen keltaisista liimalapuista joka puolella (Muista liittyä!), paperisiin kysymysmerkkeihin seuraavaksi (Eikö ole kivaa, kun kaikkea ei tarvitse tehdä yksin?), sitten tikkarit (Yksin voi tehdä monia asioita) ja loppuhuipennusta en nyt vielä edes tiedä. Tosiasia on, että järjestäytyminen työpaikoilla on hälyttävästi vähentynyt. Ihmiset kuvittelevat, että riittää, kun tekee työnsä hyvin ja ahkeroi, niin kyllä työnantaja pitää huolen. Näin ei kyllä ole. Sitten kun tiukka paikka tulee ja esimies alkaa ehdotella ”siirtoa” toisiin tehtäviin tai ennustella supistuksia, on monella hätä. Yhteydenottoja on tullut kesän aikana ja surullista on, että osa näistä ei ole ymmärtänyt liittyä ammattiliittoon. Toki autamme parhaamme mukaan, mutta ”villiä” työntekijää ei esimerkiksi liiton lakimies lähde ponnekkaasti puolustamaan. Muutama euro vuodessa jäsenmaksua ei ole kovin iso hinta konsultaatiosta, lakiavusta, neuvoista työsuhdeasioissa, puhumattakaan uskomattoman vilkkaasta virkistystoiminnasta, jota Tietoväkikin tekee. Kuinka moni muistaa, että onhan työnantajakin aivan varmasti järjestäytynyt ja pystyy käyttämään myös huippuapua esimerkiksi lakiasioissa.

Paikallinen sopiminen on myös asia, johon suhtaudun hyvin kriittisesti. Idea, että työnantaja saa jakaa ”pärstäkerroinrahaa” ei minusta sovi demokratiaan. Samalla se romuttaa ja hajottaa kahdesta järjestäytyneestä osapuolesta (työntekijästä ja työnantajasta) toisen eli työntekijän epätasa-arvoiseen asemaan. Henkilökohtainen tulospalkkaus on asia erikseen ja sitä pitää käyttää hyvästä työstä palkitsemiseen. Yrityskohtaiset erät eivät tähän mennessä ole jakautuneet niin, että koko työntekijäkaarti tietäisi, mitä kukin on oikeasti saamassa ja miksi. Selkeys katoaa.

Ylihuomenna alkaa tammikuu. Se on yleisesti ottaen minusta pahinta lajia kuukausista, ilman sen kummempia ilonaiheita tai kohokohtia. Pitkä kuin nälkävuosi. Yhtä pitkäveteinen ja kuolettavan tylsä kuin Keski-Euroopan mäkiviikot.

Kun pääsisi uudenvuoden aatosta ilman hermoromahdusta. Haluaisin kieltää kaiken yksityisen ilotulituksen ja paukuttelun (aivan, kukkahattumafia rulettaa). Mitä kivaa on vaarassa saada silmät sokeiksi, sormet poikki , eläimet hysteraan ja tulipalo aikaiseksi? Mikä noita miehiä oikein vaivaa? (Juu, älkää vain tulko minulle sanomaan, että kyllä naisetkin harrastavat ilotulitteita! Ehkä nanopromille meistä.)

Viimeisin vuodatus Lopen Vasemmistoliiton sivuilla.

oli myös eilinen valtuuston budjettikokous, jossa lyötiin lukkoon nippa-nappa tasapainossa oleva talousarvio ensi vuodelle. Äänestyksiäkin käytiin lukuisia, ja yhdestä kannatuspuheenvuorosta myöhästyin, kun tahti oli tehokas. Ei se ollut iso juttu ja sen voi ottaa esille vaikkapa valtuustoaloitteena myöhemmin. Ihan välillä Tuomen Villen kanssa meinattiin nauruun pyrskähtää (vaikka vakavasta asiasta kyse), että oliko se nyt jaa vai ei vai mikä se oli. Kokoomus ehdotti kotihoidontuen määrärahasidonnaisuuden avaamista ”tarpeen mukaan”. On toki epäoikeudenmukaista, että määräraha loppuu kesken vuoden ja sitä eivät saa kaikki, mutta kysehän on kokeilusta, joka loppuu vuonna 2011. Mielestäni muutoksia ei voi tehdä ennen sitä eikä perusturvan budjettikaan sitä kestä (ainakaan kunnanhallituksen raameilla!).  Tulos on nyt tyydyttävä tai ehkä välttävä, mutta säästää rahaa muualle sosiaalitoimessa. Tai paremminkin ei ota sitä pois.

Kunnan markkinointistrategiasta ei olisi tietenkään tarvinnut tehdä niin isoa juttua kuin tein. Ihan palopuheen kanssa sain muutosesitykseni tekstiin läpi, sillä halusin tuoda ilmaista markkinointia ja imagonrakennusta tekevät kyläyhdistykset mukaan itse strategiapaperiin. Kyllästymiseen saakka olemme urputtaneet, miksi matkailunettisivut ovat surkeat (niihin on luvassa parannus – jo oli aikakin!) ja miksei esimerkiksi Krouvin kyläpäivät saa arvoistaan huomiota. Aina on lupailtu. Kunnan nimissä on mieluusti otettu vastaan positiiviset kommentit, joita kyläyhteisöt tapahtumillaan ja tempauksillaan saavat ulkopaikkakuntalaisilta. Nyt on aika kuitenkin saada kaikki myönteinen kyläaktiivisuus valjastettua yhdessä elinkeinolautakunnan kanssa yhteistyöhön. Mikä muu siihen on takuuna kuin mustaa valkoisella? Onpahan joku dokumentti, johon vedota…

Mielestäni kylien ja yleensä kolmannen sektorin edullista ja luotettavaa työpanosta ja innostusta ei ole tarpeeksi käytetty. Mielenkiinnolla odotan, millaista viestintäsuunnitelmaa ja käytännön ilmettä kunnalle valmistuu.

Tiistai-iltana sitten perusturvan tämän vuoden viimeinen kokous ja voi hetkeksi huokaista ennen ensi vuotta! Tai sitten ei.

Siis yskä. Kyllä se oikeasti sitten kuitenkin kostautui se töihin meno, sillä kolmen tunnin palaverin jälkeen olin aika tasaraha enkä sitten loppuviikosta kyennytkään töihin. Perjantaiksi oli sitä paitsi jouluostosmatka Tallinnaan varattu, ja vähältä piti, ettei jäänyt menemättä.

Sen verran vielä kuumetta pukkasi torstai-iltanakin, että houkuttelin jo varahenkilöä itselleni. Kaikkihan piti tehdä tietysti vielä tiistai-iltana ja keskiviikkonakin valmiiksi töiden puolesta. Että saa rauhassa sairastaa. Jossain kohtaa sitten tuli kysyneeksi, että onko ihan pakko ja oikeesti? Perfektionismillakin rajansa.

 Keskiaikaisella torilla joulumeininkiä

Tallinnan jouluinen vanhakaupunki näytti parhaat puolensa. Tyylikkäämpi se on kuin esimerkiksi Tukholman Gamla Stan – ei niin paljon krääsää ainakaan.

Nyt kun kävelee jouluisia kojuja tutkien ja glögiä maistellen raatihuoneen torilla, voi muistella hämmentyneenä neukkuaikoja, jolloin joulusta ei ollut tietoakaan. Yhtenäkin jouluna eestiläisten kavereiden kanssa kävimme muutamassa kirkossa katsomassa  jouluaaton hartautta: tupaten täyteen ahdetut käytävät ja ulos asti ihmisiä. Ulkopuolella käyskenteli nuorisoliiton tarkkailijoita tekemässä propagandaa ja painamassa mieleen kasvoja – näin minulle ainakin markkinoitiin. Joulu oli arkipäivä eikä missään näkynyt valoja, koristeita, kynttilöitä… Paitsi tietysti suomalaisten turistiryhmien jouluaterialla Viru-hotellissa, jossa vedin (joskus ennen puunilaissotia) matkanjohtajana joulumatkaa.

Jouluyönä katselin Virun ikkunasta hiljaista lumisadetta. Haikeutta ei oikeastaan silloin radikaalissa nuoruudessa tuntenut, vaan kaikki oli uutta ja jännittävää – nyt olisi asia ehkä toinen. Ihan huumorilla osasi suhtautua siihenkin, että  kuuluisassa valuuttabaarissa puolenyön aikaan drinksulla käydessä suomalaisperäinen punanenätonttu kaatui joulukuusen päälle pehmeästi ja kuusen valot sammuivat yhtä pehmeästi yksi kerrallaan. Niin kaunista!

Tällä matkalla Virun puistikossa hihaan tarttui venäläisten kansalaisoikeuksien puolesta kamppailevan ryhmän agitaattori ja työnsi nenän eteen kyselykaavakkeen. Vaikka selitin olevani suomalainen, ei kuulemma haitannut. Ryhmä piti kokousta puistossa ja keräsi adressia varten mielipiteitä venäläisten asemasta Virossa. Kaavakkeessa kyseltiin mm. pitäisikö venäjän kielellä olla virallinen asema, pitäisikö maassa syntyneiden saada kansalaisuus jne. Otettiin myös esille ns. patsaskiista ja Etelä-Ossetia ja kyseltiin, kenen syytä ja onko ulkovaltoja sekaantunut Viron asioihin.

Oikeudenmukaisuus ei aina ole itsestään selvää. Venäläisiä on Virossa lähes puolet. Kyllä niin ison väestön pitää saada oikeus omaan kieleen virallisestikin. Miten muuten voisimme puolustaa esimerkiksi kurdien oikeutta samaan – heitähän on vain noin 20 miljoonaa Turkissa…! Venäjänkielistä musiikkia ja kirjallisuutta on vaikea löytää Tallinnasta. Esimerkiksi suuret tähdet Dima Bilan ja Dima Kaldun (euroviisuvoittaja), Suomessakin tunnettu ja Venäjällä yhä kuuma nimi Alla Pugatschova tai Sergej Trofimov eivät ole saaneet yhtään hyllytilaa esimerkiksi Kaubamajan levyosastolta. Näitä levyjä pitää hakea rautatieaseman takaisen venäläisen torin yläkerrasta, jossa suuri osa on piraattitavaraa!

Se patsaansiirto sinänsä on surkuhupaisa välikohtaus ja aivan turha. Ja kyllähän Venäjä siihen aika reippaasti sekaantui. Kiva se on näin loppilaisena lausuntoja antaa maailmanpoliittisista tapahtumista.  On jotenkin kohottunut olo. Taitaa kohta postilaatikkoon tulla myllykirjeitä sekä koti- että ulkomailta… no onhan sitä toiset poliitikot äskettäin saaneet kenkääkin – sanan varsinaisessa merkityksessä.

Flunssa iski. Yleensä se ei meikäläistä kaada; ei nytkään. Mutta olo on niin kuin Osuuskaupan hoitajalla… Mistähän tuokin sanonta tulee? Onko osuusliikkeen piirissä jotenkin vaikeampaa?

Voimaton olo siis esti työpaikalle menon. Mutta typerä ja vastuuntuntoinen ihminen loggautuu myös kuumeisena työnantajan verkkoon ja yrittää hoitaa isommat tulipalot hallintaan. Näinhän ei saisi tehdä. Mutta ei oikein muitakaan halua pulaan jättää.

Itsenäisyyspäivä meni synttärivierailun merkeissä Espoon keskuksen VPK-talolla, ja loppuilta cavaa siemaillen ja Linnan juhlia sekä Tuntematonta sotilasta katsellen. Ensimmäinen itsenäisyyspäivä kai 20 vuoteen, kun ei tehty pipareita johtuen juuri tuosta syntymäpäivävisiitistä. Ja sunnuntaina jo tauti oli sen verran päällä, että ei jaksanut…

Tänään yritän kuitenkin uusien valtuutettujen tapaamiseen, jos suinkin jaksan. Ja huomenna ihan pakko mennä Kiloon työpaikalle, sillä 10 hengen aikoja sitten vaivalla kalenteroitu palaveri ei kerta kaikkiaan kestä siirtämistä. Sotako ei yhtä miestä kaipaa?

Luotettava taho Itä-Suomesta antoi muuten hyvän neuvon krapulaan. Tämä toimii takuuvarmasti, joten kannattaa muistaa, kun pikkujouluja ja muita pippaloita on edessä. Siis, se neuvo: Krapulaa edeltävänä päivänä sinun tulee välttää alkoholia.

Yhdestoista päivä töissä putkeen – nyt alkaa jo vähän skarppaus loivenemaan. Viikonloppuna tehtiin pääkonttorilla työnantajan brandinmuutosta 60 hengen voimin. Asia pidettiin luottamuksellisena muilta 17 tuhannen hengen organisaatiossa, mikä osaltaan lisäsi paineita. Ei ole ihan yksinkertaista tehdä nimenmuutos isossa pörssiyhtiössä, sillä siinä muuttuvat niin osoitteet, logot, sähköpostit, domainit puhumattakaan sisäisen intranetin ja konttoritarvikkeiden uusimisesta. Maanantaiaamuna sitten jännittämään, menevätkö uusi webbi-ilme ja ajastetut tiedotteet ynnämuut kuten pitikin. Kyllähän pientä hienosäätöä piti tehdä vielä alkuviikko, mutta kokonaisuutena sanoisin, että uskomaton suoritus.

Pitkien työpäivien huipuksi sitten eilen Kööpenhaminaan pitämään kokousta yrityksen 20 eri maasivujen vastuuhenkilöiden kanssa. Paikalla oli tällä kertaa enemmän Itämeren ympärysmaiden maiden edustajia, sillä mukana olivat Latvia, Puola ja Liettua, Suomesta kaksi henkeä, Norjasta, Tanskasta, Ruotsista ja Englannista myös. Puhelinneuvottelun ja nettikonferenssin avulla mukana roikkui myös uninen Elizabeth USA:sta (kello oli siellä 2 aamuyöstä!) ja Viron ja Ruotsin matkustamasta estyneet. Koko lailla kansainvälinen pyöreän pöydän keskustelu!

Näissä matkustusasioissa ulkopuoliset usein kadehtivat, että näkee paikkoja ja ihmisiä. Se onkin työn suurinta antia, ja saa ajattelemaan asiat ihan eri valossa kuin omalla konttorilla kykkimällä. Mutta kun viiden herätyksen jälkeen siirtyy Helsingin lentokentälle, odottelee turvatarkastukset ja lippujonot ennen itse lentoa, siirtymiä kohdepaikassa ja itse kokousta, ja tekee samat kiemurat päinvastaiseen suuntaan puolenyön paikkeilla, sitä alkaa toivoa, että olisi ruvennut vaikka meteorologiksi. Rehjuaminen lentokentillä ja taksijonoissa, parkkiruudun haku parkkitaloissa ja lentokoneen ahtaudessa kangistelu ei juuri häikäise glamourillaan. Työmatkojen matkaosuuksissa onkin parasta se, kun ne on tehty, ja niitä voi muistella historiana. Toisaalta osaisiko sitä enää toisenlaiseen työhön sopeutua.

Matkataipaleista voisi kirjoittaa kirjan. Esimerkiksi kahden tunnin palaverista Kölnissä, johon menoon ja paluuseen käytin kerran koko päivän. Etsittiin säästöä, ja lensin neljällä eri lennolla, vaihtoaikaa Hampurissa ja Frankfurtissa vain nippanappa. Tuli kirjaimellisesti juostua Keski-Euroopan läpi. Kölnissä kiva taksikuski lupautui hakemaan minut myös kentälle, kiire kun oli, ja ajoikin tuhatta ja sataa. Reitillä oli liikenneonnettomuus, ja neuvokkuus arvossaan. Annoin tietty tippiä ja lupasin seuraavalla kerralla soittaa heti hänet kyytsäämään, kun tulen Kölniin. Tämä oli aikaa, jolloin vielä luin kuopukselle Harry Potteria ääneen. Siinä sitten ihan sinunkaupat tehtiin ja kuski ilmoitti nimekseen Norbert. Tästäkös riemastuin – Norberthan oli Potterissa Hagridin salainen lemmikki: juuri munastaan kuoriutunut röpelöniskalohikäärme. En raaskinut alkaa selvittämään, että kaimansa on tuttuni…

Kaikista kansallisuuksista ja heimoistahan on omat piintyneet käsityksensä. Amerikkalaiset pinnallisia, saksalaiset täsmällisiä, italialaiset spontaaneja…Tanska-tietoutta empiirisellä omatutkimuksella tässä:

 Tanskalaiset ovat iloisia ja ystävällisiä, polttavat paljon tupakkaa ja juovat kaljaa reippaasti. En ole tuntenut yhtään tylyä tanskalaista. Lähin kontaktini Tanskassa ei koskaan kiitä vain sanomalla kiitos, tai paljon kiitoksia tai oikein paljon kiitoksia. Ei toki. Kiitoksia tulee aina miljoona ja enkeliksi tituleeraamiset päälle.

Tanskassa on kaunista ja siistiä. Kun lähtee Kastrupista kaupunkia kohti, on luvassa nypittyjä pensasaitoja ja istutuksia, tiilikattoisia satutaloja, koristeellisia kauppojen ja ravintoloiden kylttejä. Ei tietöitä tai betonikolhooseja tai sinne tänne siroteltuja ties mitä tukkuvarastoja. (Jossainhan nekin ovat, mutta pois silmistä heti maahan saapuessa) Pikkutalojen pikkupuutarhat on kynsisaksilla muotoiltu herttaisiksi kuin satukirjassa. Tanskalaiset tykkäävät makkarasta. Sitä saa joka paikasta. Tanskalaiset ovat hoikkia ja heillä on usein kyömynenä. Täysin tieteellisesti pitämätön, mutta näköhavainnoin todistettava fakta! (Miksi makkaraa ja kaljaa arvostavat suomalaiset eivät ole hoikkia? Tai hyväntuulisia?) Lisää kansalaistietoutta jostain muusta maasta seuraa myöhemmin.

Strögetille kerkesimme Baltian tyttöjen kanssa joksikin aikaa ennen paluulentoa. Räntää litsahteli päin naamaa ja pian olin litimärkä, kuten kaikki muutkin kadulla – juuri kellään ei ollut sateenvarjoa. Kukaan ei ollut huonolla tuulella. Joululauluja viriteltiin kadunkulmissa ja polkupyöräilijät puskivat päin räntäseinämää sen kummemmin taivastelematta. Tuoksui makkaralta ja paahdetuilta manteleilta. Itse aloin jo puolen tunnin tarpomisen jälkeen tuntea olevani Andersenin pieni tulitikkutyttö. Vaikka kyseinen henkilö kai asuikin Odensessa, oli helppo saavuttaa sama tunnelma. Läppärilaukku painoi liikaa (kuka keksii kevyet akut kannettaviin, saakoon Noobelin), vesi kasteli toppatakin ja myös käsilaukun sisuksia myöten. Muutaman kadunkulman ja parin heräteostoksen jälkeen annoin periksi ja hyppäsin taksiin (iloinen ja nauravainen kuski, yllätys) ja suunnistin kuivattelemaan Kastrupiin ollakseni kerrankin ajoissa. Kun se nyt ei vaan mene niin! Odotus venyi yli kahteen tuntiin, sillä kone ei päässyt lähtemään ennen kuin jään ja lumen poisto siivistä oli tehty perusteellisen hartaasti. Jos on katunut henkihieverissä juoksuja viime minuutilla ehtiäkseen koneeseen, niin kyllä nytkin turhautti istua tuijottamassa koneen ikkunasta tanskalaista lumituiskua – olisihan sitä voinut istua vaikka tunnelmallisessa krogissa siemaillen glögiä. Pari joululehteä ja Ilta-Sanomat tuli kahlattua, kun kirja unohtui. Onneksi aivoissani on automaatti, joka kääntää unimoodille aina, kun lentokone pääsee ilmaan. Luulin aiemmin sen olevan geeneihini jostain pujahtanutta erityisen urbaania tehokkuutta. Mutta kyllä se taitaa ollakin ihan vaan väsymystä.