Nyt kun on sairaanhoidon rumbaan taas astunut, olen huomannut, miten joskus aikanaan olin aika haluton antamaan palautetta. Tosin vaihdoin aikanani syöpälääkäriä Kanta-Hämeen sairaalassa, koska tämä epäkypsä tyttönen pääasiassa tuijotteli näyttöpäätettä ja keskittyi ilmeisesti häntä kiinnostavaan tautiin muttei juurikaan minuun.
Mutta enää en ujostele. En saanut ennakkosoittoa tutkimuspäivän tapahtumista vaikka odottelin viikon. Joten en tiennyt, että joudun olemaan sairaalassa kymmenen tuntia, en saa pyöräillä sieltä pois enkä yleensä juuri kävelläkään, en pääse hoitamaan Kiss-koiraa, joka joutuisi olemaan lähes 12 tuntia yksin. Ja syy: numeroani ei kuulemma löydy Fonecta Finderista. Siellä se on, on ollut jo avoimena noin 30 vuotta. Sitä tuntee itsensä tyhmäksi ja hulluksi, kun hoitajan voimin kerrotaan, ettei sitä todella löydy ja että ikään kuin minä olisin erehtynyt eivätkä he. Ja jos asiaa olisi oikein tärkeänäkin pidetty, niin soitto Fonectaan tai muuhun numerohakuun olisi saman tien auttanut. Ilmeisesti ei ollut tärkeää.
Kun toivuin, annoin palautteen. Ja aamulla sain soiton pahoitteluineen, että heidän virhe, ja vielä toisen soiton, että miksi ei löytynyt: kun sihteeri ei ollut kirjautunut hakupalveluun. Ja vielä uudet pahoittelut päälle. No niin, sanoin että minäkin olen pahoillani. Mutta näin ei tarvitse enää kiristellä hampaita ja miettiä, että olen kokenut vääryyttä, koska asia on nyt selvinnyt ja toivottavasti ottavat opikseen.
Kyllähän sinua pompotetaan siellä sun täällä, tahallaan ja vahingossakin usein. Palautetta pitää antaa, jos siltä tuntuu. Muuten paha mieli jatkuu ja luottamus romahtaa. Nyt ei ole yhtään paha mieli enää.
Mutta viikonloppuna oli ihanat mummon prinsessan 4-vuotisjuhlat. Eevalla oli rimpsuhame (kuten aina) ja kakkuun sopiva sateenkaaripaita. Suloinen tyttö! Mukava oli käydä hengästymässä, kun 5 alle kouluikäistä serkusta söpöissä vaatteissaan hulinoi ja nautti juhlaherkuista. Ja olihan kiva taas tavata toiset isovanhemmat ja Eevan kummit.

Huikea synttärikakku. Tehty muuten Lopella, vanhassa kansakoulussa (Instagram: @vanhassakansakoulussa sekä @kakkujakansakoulusta), jonka omistajat ovat remontoineet niin kauniiksi. Ja emäntä tekee tilausherkkuja. Oli herkullinen, pehmeä, suorastaan suussa sulava kakku!
Nyt ei Ylen Radio Suomesta tule muuta kuin monta tuntia olympialaisia. Ei jaksaisi kuunnella selostuksia itselle merkityksettömistä lajeista. Jotain pussijuoksun alkueriä tai sormikoukunvedon karsintoja… Kyllähän ne totta puhuen tärkeät kisat ovat, mutta kuulen tärkeät tulokset kuitenkin urheiluruudusta illalla, se riittää. Enemmän kiinnostuneena taidan seurata Kalle Rovanperää Jyskälän ajoissa.
Huvittuneena kuitenkin seurasin kisojen avajaisten aiheuttamaa tyrmistystä joissain piireissä. Avajaisethan olivat Ranskan ja olympialaisten historian ilotulitusta, kulttuuria kaikissa muodoissaan ja kaiken kruunasi Celin Dionin uskomaton Hymne à l’amour Eiffelin tasanteelta, sitä ei voinut kyynelehtimättä katsella. Kuitenkaan paikalla olleet pariisilaiset ja muualta tulleet eivät kyllä nähneet kunnolla koko showta, sehän oli melkein kokonaan televisiokatselijoiden juhlaa.
Mutta tyrmistys ei niinkään aiheutunut tästä. Vaan pienisieluiset villetaviot ja päiviräsäset kehittivät tästäkin spektaakkelista loukkaantumisen syitä. Kun oli jumalanpilkkaa. Kun oli ihan seksuaalivähemmistötkin huomioitu, että eiväthän ”ne” kuulu mitenkään urheiluun. Kiinnostava näkökulma. Ihan kuin urheilijoissa ei olisi homoja, lesboja, muunsukupuolisia ym. Ilmeisesti viesti oli pikemminkin siinä, että heitä ei saisi olla tai jos on, olisivat takarivissä pilaamassa mielensäpahoittajien tunnelmaa. Kamalaa. Kuten piispa Teemu Laajasalo kommentoi: ”Kun ei ole täysin selvää pilkan aietta, niin ehkä sellaista ei kannata myöskään rakentaa.”
Ristiriitaista on. Kuten, asiasta toiseen, tuli nyt mieleen, miksi Kristillisdemokraatit vastustavat eutanasiaa. No, tietenkin, kun on se käsky ”Älä tapa”. Mutta mihin se käsky piilotetaan, kun lapsia, kouluja, lastensairaaloita saa pommittaa Gazassa (mutta ei Ukrainassa) ja sotilaspapit ovat kautta aikain Suomessakin siunanneet armeijan lähtemään Herran huomassa tappamaan naapureita. Turha tietenkin pohdiskella, koska ei heiltä itseltäänkään saa yksiselitteistä vastausta. Heille joku ihminen vain on tärkeämpi kun jonkun toisen osa on olla vain maalitauluna. Pitää vain olla tyytyväinen, että itse on osannut päästää irti myös näistä ihmisistä ja aatteista. Näin omahyväiseksi sitä siis on tullut!