Muutosta viikko. Yhä kävelen ympäriinsä, etsiskelen jotain pikkutavaraa, siirtelen huonekaluja, paikkamaalaan, siivoan. Mutta alan asettua. Tänään kuitenkin ehkä jo paras päivä viikkoon.
Vastoinkäymiset eivät lannista. Paitsi illan tullen, kun kuume nousee (mistähän sekin) eikä jaksa eikä halua syödä mitään. Aamut ovat parempia, kun vetelee kymmenen tunnin unet ihan taju kankaalla. Vastoinkäymiset eli haasteet ovat ihan tavallisia, kun ihminen vaihtaa kotia. Netti ei toimi, reititin on väärä tai johto on väärä, seinät kiveä, joihin ei ihan pikkujutulla tauluja saakaan, puhelin laulaa sähkö- ja puhelinliittymien tarjoajia. Ja koira kipeä!
Jos ei ihan kronologisessa järjestyksessä tätä viikkoa kuvaa, niin suurin huoli oli Kiss, joka vinkui vatsakipuja, ei syönyt eikä juonut päiväkausiin. Eikun lääkäriin, tuttuun Itavetiin Riihimäkeen (koska olin jo valmiiksi sattuneesta syystä Lopella käymässä).
En tykkää.
Mitään vikaa ei löytynyt verenkuvassa, joten pelkäämäni sisäelinten joku kamala ei ainakaan tässä hetkessä ollut kyseessä. Saatiin ruokavalio, kipulääkettä, pahoinvointilääkettä, närästyslääkettä. Eilen perjantaina olikin sitten eka päivä, kun neiti söi ruokaa ja joi ahneesti vettä. Ja tänään jo leikittiin! Miten ahdistavaa katsella koiraa, joka vain makaa eikä halua edes aamulla tavalliseen tapaan hypätä sängystä ja ole valmis ulos, leikkimään, syömään.
Ehkä nyt tuo ongelma on selätetty. Ja onhan Kiss jo tutustunut koirapuistossa jälleen uusiin kavereihin: Viljon kanssa leikittiin hurjasti, Onni oli myös mielenmukainen, Luna (hevosenkokoinen) viilipytty vähän ihmetytti Kissiä. Luulen, ettei hän käsittänyt, että tämä jättiläinen voi olla koira? Suvereenisti Kiss kuitenkin sujahteli Lunan vatsan alta ja nuuski sieltä täältä, jättiläinen ei ollut moksiskaan.
No tänään sitten Kiss osoitti kaapin paikan Oliverille, kolmekuiselle terrierijäbälle, joka innostui juuri heränneissä hormonihuuruissaan tummasta kaunottaresta. Oliver ei millään uskonut, ettei Kiss ole ”sillä” tuulella eikä ainakaan hänen kanssaan. Kyllä sai poika kyytiä.
Koko juhannus siis meni muuttotavaroiden purkamisessa, lamppujen asentamisessa ja iskuporakoneella jyrytellessä (naapurit ehkä tykkäsivät). Onneksi Jussi oli apuna. Olin jo aamuisin valmiiksi voipunut katsellessani tavarakasaa.
Pidettiin sitten juhannuspäivänä enempi vapaata. Toki aattona uudet perunat ynnämuut ja mansikkakakku, vaikka Jussipäivä ei vielä osunutkaan. Juhannuspäivänä kiivettiin nurkan taakse Kakolan vankilaan eli Kakola Hotelliin. Siellä kesäterassilla oli miellyttävä istua. Rouhea ja upea paikka, kävin sisälläkin tutkailemassa aulaa ja viinitupaa. Kyllä voin suositella paikkaa, ehkä tilaisin sieltä huoneen, jos tulisin turistina Turkuun. Ovathan siellä ”viihtyneet” muutkin aikoinaan, mm. Volvo Markkanen, Irwin Goodman, Reijo Hammar, pedofiili Jammu Siltavuori…
Rappuset Kakolanmäkeen 
Kakolan sisäänkäynti 
Viinitupa
Ja sitten istuttiin parvekkeella ja myöhemmin katseltiin elokuva, joka minulle on juhannuksena sama kuin jouluna Lumiukko, eli Kulkurinvalssi:
Jottei olisi mitenkään päässyt liikaa lepäilemään, olimme jo aikaa sitten sopineet ystävien kanssa lounaan Helsinkiin tiistaiksi. Heillä oli synttäreitä ja hääpäivää jo kevättalvella, emmekä olleet pystyneet yhdessä juhlistamaan. Mutta nyt se tehtiin arvokkaasti ja ikimuistoisesti. Syötiin ravintola Elitessä Töölössä, eikä missä tahansa salin nurkassa vaan ta-daa, Tauno Palon, Vesa-Matti Loirin ja Matti Pellonpään kantapöydässä.
Historian siivet suorastaan läpsyivät, kun syötiin upeiden taiteilijoiden pöydässä. Hyvää ruokaa. Ja tietenkin oli seura parasta A-luokkaa.
On edistynyt tänä viikonloppuna kodin järjesteleminen. Uudistin parvekkeen, koska Turun torilta ostamassani krassissa oli tuholaisia. Heivasin myös maissit pihalle, alkoivat kuihtua. Ja sitten sain stailattua entisen vaatekaapin, tosin se on vielä vaiheessa ja sotkuinen, valot puuttuvat ja ehkä pitää lasiovi hankkia, joskus.
Elämä on kummallista. Antoisaa, haastavaa, pelottavaakin. Olisi hyvä, ettei tule kyyniseksi, kuten monet tuntemani ihmiset. Se asenne, että eihän tästä mitään tule ja joka tapauksessa kaikki menee pieleen, imuroi vetovoiman lain myötä juuri sitä, mitä puhuu.
Minut pysäytti artikkeli, josta tunnistin monet kyyniset tai välinpitämättömät ihmiset. Esimerkiksi sellaiset, jotka eivät siedä ihmisten kertomuksia onnellisuudestaan, tai rakkaudestaan. Miksi on niin vaikeaa hyväksyä toisten onnellisuutta? Ja vielä kummallisempaa, jos ne onnelliset sattuvat olemaan julkisuuden henkilöitä tai jopa varakkaita. On totta, että monesti onnellinenkin suhde päättyy, mutta mitä siitä? Silloin kun ollaan onnellisia, siitä pitää mielestäni ujostelematta toitottaa kaikille. Säälin ihmisiä, jotka uumoilevat näiden onnellisten hehkutuksia ei kannustaen, vaan häijysti uumoillen, että turha riekkua, kohta tulee lunta tupaan. Ja heille itselleenhän sitä tulee, se vain on vetovoiman laki. Tässä se klippi pysäyttävästä lainauksesta:
Nyt saarna loppuu ja istun hetken katselemassa Portsan lauantai-iltaa ennen kuin menen Kissin viereen nukkumaan. Tai päin vastoin, ennen kuin koira huomaa, että olen nukkumassa ja hyppää sänkyyn.
Sitä paitsi netti toimii, tv toimii, tavarat ovat kellarissa eikä puutu kuin että Google maps löytää minulle pesutuvan tästä taloyhtiöstä.