Söin kuormasta. Ostin mummon muruille vesivärit ja kun en ole päässyt niitä vielä viemään heille, niin otin omaan käyttöön. Paha mummo! Mutta olipa kivaa. Neljäänkymmeneen vuoteen oikeasti (!) en ole vesiväreihin koskenut. Ja nyt tänään tuli joku hermohälväys, että piti kokeilla. Se johtui kyllä myös ystävän ihanasta valokuvasta, jossa oli varsinaissuomalaisesta jokimaisemasta auringonlasku. Yritin vähän sitä jäljitellä. Tuleeko tästä nyt uusi neuloosi?
Mutta huhtikuu: lunta sataa, pakkasta on, tänään sataa vettä ja on lämmintäkin. Eli ei mitään uutta Suomen auringon alla.
”Huhtikuu on kuukausista julmin,
se työntää sireenejä kuolleesta maasta,
sekoittaa muiston ja pyyteen,
kiihoittaa uneliaita juuria kevätsateella.
Talvi piti meidät lämpiminä,
kietomalla maan lumeen ja unohdukseen,
kätkemällä elämän hivenen kuiviin juurikyhmyihin.” (T. S. Eliot)
Tässä istun ja katselen huhtikuun vesisadetta. Kuukausista julmin todella taas näyttää, ettei kevääseen kannata ihan vielä uskoa. Toisaalta kostea lämmin sää antoi niin voimaannuttavan tunteen. Ja vielä enemmän voimaannun, kun juuri nyt kuuntelen Waltteri Torikan levyä ja odotan ensi perjantaita. Pääsenhän silloin kuuntelemaan ja katsomaan Waltteria, joka juuri somessa iloitsi hyvistä arvosteluista ensi-illan jälkeen:
Ystäviä kylässä viikonloppuna. Tuli testattua myös uusi tuttavuus, Turun gruusialainen (nykyisessä kielessä georgialainen) ravintola. Oli maistuva ruoka ja erinomainen palvelu. Edellisen kerran olen hurmaantunut gruusialaisesta ruuasta Pietarissa, joten olikin jo aika. Koko ajan olen pitänyt korvan takana, että ”sitten kun” taas menen Pietariin, niin käyn syömässä tuossa ravintolassa. No, taas tuli se tosiasia mieleen: emme varmasti pitkään aikaan pääse nauttimaan Pietarin ihanuudesta.
On ollut kiva viikonloppu. Mitään muuta vikaa en tästä löydä kuin että lankakauppa piruvieköön, oli kiinni. Eli nyt orpo piru joutuu toimettomana katselemaan telkkaria tai kirjaston dvd:tä ilman mitään käsille tarkoitettua toimintaa. Mitä tuhlausta! On tehty kuitenkin muutama monen kilometrin kävelylenkki koirien kanssa. Nyt sataa vienosti vettä. Mustarastas pöllyyttää rinteessä lehtikasaa, iso rusakko siirtyilee samassa maisemassa laiskasti sinne tänne, peipponen laulaa. Kevät on lähellä, lähempänä.
Nyt olen niin onnellinen, kun saan olla yksin. Tämä on vähän epäilyttävää eikä tarkoita, ettei olisi ikävä ystäviä, perhettä, seuraa. Mutta yksinolossa on jotain juhlallista. Musiikkia, kirjan lukemista, aikataulut ihan oman mielen mukaan.
Ibland behöver man en öde ö.
Sand att sila. Vatten att prata till.
Och då kan Fredag komma å lägga fotspår i stranden. (Diktonius)