Tänään huikean aurinkoinen päivä. Taas rappuset ja Yliopistonmäki jäässä, koska yöllä oli kuutisen astetta pakkasta. Tällä lailla kevät keikkuu. Pakkasessa peipposet vain urheasti visersivät, kun Kissin kanssa kokeilimme uutta reittiä Nummen koirapuistoon. Hän jo tietää, kun suuntamme kohti Caribia-kylpylää ja Katariinan kirkkoa, että nyt mennään kavereita katsomaan. Vaikka ei Kiss niistä koiratuttavuuksista niin kauheasti innostu, onhan niitä mukava tervehtiä, mutta sydänystävää hän ei Italian Pallino-komistuksen jälkeen ole löytänyt.

Vähän tylsää kuitenkin oli, kun ei koirapuistossa ollut yhtään ketään, jota tervehtiä.
Yliopiston alakampuksen puistossa kuitenkin leikki usein näkemämme nuori mies lapinkoiran kanssa. Kissiä veti siihen suuntaan kovasti ja tietysti haukkui vimmatusti. Poikkeuksellista, että tämä kiva nuorukainen ei siitä hätkähtänyt vaan pyysi meitä tutustumaan Haltiin, 1-vuotiaaseen koiraneitiin. Siinä he vähän tutkivat toisiaan ja Kiss jopa otti muutaman leikkisän takaa-ajon, mutta siihen se sitten jäi. Oli mukava, kun sai koiraa pitää turvallisesti vapaana keskellä kaupunkia, ilman koirapuiston ankeaa verkkoaitaa. Koirat tarkkailivat toisiaan ja jälkiään, mutta nähtävästi tämä neiti oli Kissille taas liian nuori ja hän osoitti ylemmyytensä olemalla vähän varautunut. Mutta annas olla, kun kehtasin paijata Haltia, niin heti nousi rähinä: kauemmas mun emännästä!
Juteltiin aika kauan tämän nuoren miehen kanssa, hän opiskelee Turun yliopistossa ja asuu aika lähellä minua. Puhuimme siitä, miten hihnassa pitäminen varmasti vaikuttaa siihen, että remmiräyhä on aika yleistä. Koska nytkin Kiss oli ihan rauhallinen, kun oli vapaana. Vaihdoimme myös kokemuksia muista maista, hän Puolasta ja minä Italiasta, jossa koiria on joka paikassa ja ne saavat mennä melkein joka paikkaan eikä olla nähty isoja ongelmia. Olipa kiva tuttavuus. Ja nythän uskallamme lähestyä, kun taas heidät näemme tuossa puistossa.
Vielä kävelin keskustaan ostoksille, käytin Riitun kahdesti yksin ja taas illalla molemmat koirat pitemmällä lenkillä, kertyikin seitsemisen kilometriä kävelyä. Ei tarvitsisi tuntea huonoa omatuntoa paikalleen lässähtämisestä. Ja kuitenkin juuri sitä tunsin, kun suunnittelemani kuntosali jäi väliin. Toisaalta: miksi mennä hikisalille, kun voi nauttia raikkaasta kevätaurikosäästä?
Tämä kevät on ollut aika kummallinen. Monet asiat alkavat saada yllättäviä sävyjä. Yksi niistä on oma asumiseni. En halua lähteä Turusta, se on selkeästi kaupunki, jossa viihdyn, jos pitää jossain kaupungissa Suomessa asua. En halua kuulostaa ylimieliseltä (”jos nyt haluaa Suomessa asua”) Minulla on aina ollut halu nähdä muita maita ja kulttuureja. Isoin unelma romahti, kun olin jo tyrkyllä Eurooppaan töihin ja asumaan, mutta valinta ei kohdistunut minuun silloin. Venäjän kaupassa ensin ja sitten ison IT-firman hommissa matkustaminen antoi, paitsi stressiä ja väsymistä, myös niin paljon ystäviä, iloa ja intoa siihen, että ihminen voi asua missä vain ja oppia niin paljon muista kulttuureista. Olen aina ajatellut, että jos olisin rikas, haluaisin asunnon New Yorkista ja Pietarista. Jälkimmäinen vaihtoehto ei taida minun aikanani toteutua edes ns. geopoliittisesti, vaikka saisinkin sen lottovoiton. Maalaistyttö tietenkin aina kaipaa myös sitä toista vaihtoehtoa eli omaa rauhaa pienessä ympäristössä. Mutta ei niin, että joko tai! Ei, aina pitää päästä toisesta pois ja toiseen takaisin.
Nyt kun olen Italiassa asumisen unelman toteuttanut ainakin pienesti ( = tänä kesänä ei taida olla mahdollisuutta mennä sinne pitemmäksi aikaa), on mielessä alkanut oikeasti itää mielipuolinen halu: istuttaa, kaivaa, kylvää, remontoida, laittaa tapettia, maalata. Tiedän kyllä kokemuksesta, että nyt ollaan vaaran vyöhykkeellä. Koska olen onnellisimmillani ainakin kahdessa touhussa: laittaessani muille ruokaa ja ideoidessani puutarhaa ja kotia. Joten miksi en sitten tekisi sitä? Italiassa olen tutkinut paljon tarjolla olevia edulllisia vanhoja taloja, joissa toteuttaa tätä pakkomiellettä, mutta kun sinne on niin pitkä matka! Koiratkin kärsivät autossa istumisesta: 1500 kilometriä. Ongelma lienee myös se, että kaikkihan pitäisi saada (minulle) nyt ja heti ja mieluummin jo eilen. Ja Italiaan pääsen sitten taas… vuokraan Piemonten ihanan talon taas, kun tuska käy liian suureksi. Mutta, siksi olenkin itselleni yllätykseksi alkanut ajatella, että joku pieni oma pesä lähempää pitäisi nyt saada, koska… eikös kevät ole juurikin pesänrakennuksen aikaa?
Tämä sairaus alkaa saada rajuja oireita. Näen unta narsisseista omalla pihalla. Mietiskelen vaihtoehtoja harmaasävyisistä ruusutapeteista tai ehkä sittenkin jotain rauhallista raidallista, ajattelen hyvin vaaleaa oliivinvihreää maalia keittiön kaappeihin. Ja voisihan niihin vanhoihin kaapinoviin leikata jiirisahalla listat koristamaan pintaa, niin että ikään kuin peiliovet…? Eikä sitä kallista tapettia tarvitse K-Raudasta hakea. Kirpparilla ja Rustassa on upeita vaihtoehtoja. (Kun pääsisi taas kiipeilemään tikkailla ja kiroilemaan sitä, kun liisteröity tapetti takertui tukkaan tai kuviokohdistus oli kolme milliä hukassa!) Ja jos piha on vähän villiintynyt, niin pikkuhiljaa olen alkanut ajatella, että jos vaan kylvää niittysiemenet johonkin tontin (minkä tontin?) nurkkaan ja katselee sitten heinäkuussa päivänkakkaraa ja ruiskukkaa. Niin ja ei mitään uutta muutenkaan, herranen aika! Kun itsekin on jo antica (italian kielessä tarkoittaa muinaisen lisäksi myös vanhaa), niin ei tarvitse kaikki olla niin priimaa.
Minulla on kyllä jo sitruunantaimien lisäksi Elina-ystävältä saaduista pelargonioista pistokkaita uljaassa nousussa ikkunalla. Voisin kuvitella, miltä ne näyttäisivät sen mökin savisissa ulkoruukuissa.
Tästä ei enää paljon puutu. Vain se mökki.