Kiirastorstaita

Olipa ensimmäinen todella lämmin päivä, täällä Turkkusessa oma mittari näytti +11. Tuli käveltyä noin yhdeksän kilometriä ja mikäs kevätkaupungissa on kävellessä. Torin laidalla uusin asukaspysäköinnin maksun seuraavaksi kahdeksi kuukaudeksi. Mikä siinä lienee, että aina tuon proseduurin kanssa on jotain ongelmia. Nyt ei tietojani kuulemma löytynyt ja virkailija palautti henkkarini ikään kuin asia olisi sillä selvä. Kiinnostava asenne. Asia eteni, kun sanoin, että kyllä löytyy, kun ne ovat jo yli vuoden olleet järjestelmässä. Ja löytyihän ne.

Kissin kanssa käytiin Nummen koirapuistossa, jossa portin alla oli juuri iso lätäkkö. Kiss ei lätäköistä välitä vaan porhalsi, tällä kertaa tyhjään, puistoon nuuskimaan ihania uusia aromeja. Kun palattiin sitten Katariinan hautausmaata kiertävää polkua, oli siinä niin isot liejuiset sohjot, että minäpä päätin kiivetä hautausmaan muurin yli kuivemmille maille. Hautausmaan laitimmaista käytävää usein hipsimme koiran kanssa ja saamme paheksuvia katseita joiltain mummoilta. En sitä oikein ymmärrä, jos siististi vain vie koiran pysähtymättä ohi hautojen ulos portista. Mutta tietenkin, kun kaupungilla liikkuu ja huomaa, että todellakaan joillain ei taida olla edes aikomusta korjata kakkapussiin lemmikin tekosia, niin onhan hautausmaalla liikkuva koirikko epäilyttävä. Mitähän mummot olisivat sanoneet, kun näkivät minun nostavan koiran runsaan metrin korkuisen kivimuurin harjalle ja sitten kiipeävän itse yli, ihan vaivihkaa…

Kiss katseli kaiholla polulle, johon ilmeisesti jäi monta kiinnostavaa viestiä nyt lukematta. Hän ei ollenkaan ymmärtänyt, miksei vain voitu porskuttaa liejulätäköiden kautta, etenkään kun hän arastelee korkeita paikkoja (korkeita, ehkä 1,30 metriä?). Mutta selvittiin ja otliin taas molemmat väsyneitä ja onnellisia, kun päästiin kotiin.

”Aamulla iloinen, illalla itkettää”, laulaa Stig. Näin kävi. Niska-hartiaseutua on Ville-hieroja työstänyt jo neljä kertaa, että saisi tuon käden puutumisen loppumaan. Maanantaina viimeksi. Tuntuu, että yhä pahenee. Nyt puutuminen (joka johtuu jumeista lihaksissa ja selän leikkausarpien kiinnikkeista) ei enää ole lievää pistelyä, vaan kokonaisvaltaista tuskaa, joka tulee määrätyissä asennoissa. Kipua voisi verrata pitkään jatkuvaan sähköiskuun ja siihen riittää väärä pään tai käden/käsien asento. Piti ihan itkeä illalla. (No sehän tunnetusi auttaa.) No, täällä ollaan, kolmistaan kahden koiran kanssa, jotka tietenkin huolestuvat kun ulvahtelen välillä. Tai no ei Riitu niinkään, hänhän ei kuule paljon ja näkökin hämärtää. Mutta reissukaverini Kiss välillä ihmettelee, missä mennään. Mutta pieniä meikäläisen murheet. Taas ajattelen, etten ole talvisodan juoksuhaudassa. Tai että monella muulla on kivut ja sairauden jotain luokkaa potenssiin sata verrattuna näihin jumeihin, jotka ovat pitkälti itse aiheutettuja. Olenhan istunut ja neulonut, ajanut autoa satoja kilometrejä Italian reissulla, jännittäen tietenkin niska jäykkänä. Enkä ole tajunnut ajoissa liikutella juuri niitä lihaksia, joita olisi pitänyt.

Mutta ihanaa. Ostin helmililjoja pääsiäiseksi. Laitoin puhtaan liinan, ja Hessu-nimisen pupun esille, syreenin oksan maljakkoon (se jo vihertää). Hiljainen ja toiveikas viikko tämä. Siis nythän on oikeasti hiljainen viikko.

Vastaa