Nyt ei pitäisi naureskella tälle liukkaudelle, mutta ei tässä oikein kannata itkeäkään. Ylläolevan kaltaisia jalankulkuteitä on kaupungissa nyt suurin osa. Mutta säälle emme voi mitään, ja varmasti kaupungin keinot varmistaa turvallinen jalankulku ovat vähissä. Välillä sataa vettä, sitten pakastuu, hiekka ei pysy jäällä ja pakkanen kovettaa sen mikä välillä sulaa. Suomen talvi! Mutta: Koskenniemen puistikossa lauloi äskettäin talitintti riemukkaasti ja mustarastas syöksyili jääkokkareiden välissä erittäin keväiseen tyyliin.
Italian jälkeen on pitänyt rauhoittua paikalleen, mutta eihän sekään näin mennyt. Ajelin Turkuun, sitten taas Hämeeseen, josta suuntasin junalla Imatralle veljeä ja ystävää moikkaamaan. Tosin veli virui (miksi aina sanotaan, että virui – ihan asiallisesti hän lepäili) Lappeenrannassa sairaalassa saamassa hoitoa vakavaan sairauteen. Joten ystävän autolla ajelimme Lappeenrantaan ja sieltä taas Imatralle. Välillä ehdimme kierrellä autokauppoja – olipas aika ihanaa. Joskus entisen talomme remonttivaiheissa rakastin rautakauppoja; mikä ihanampaa kuin silitellä laattavaihtoehtoja ja katsella tapettikirjoja tai mittailla koristejalkalistoja. Nyt siliteltiin sitten autoja, vielä parempaa! Koeajettiin ja päädyin vaihtoehtoon, joka toistaiseksi on osoittautunut onnistuneeksi ostokseksi. Joten sillä sitten taas kohti Hämettä. Eikä ollut aikaa jäädä lepäilemään, kun halusin käydä mummon muruja katsomassa – viimeksihän näin heidät Whatsapp-puhelussa jouluaattona.
Mikä palkitseva tunne, kun yksi- ja kolmevuotias tunkevat kilvan syliin ja esittelevät taitojaan: pallonheittoa ja sohvalta hyppimistä muun muassa. Ehdittiin lukea yksi kirja, käydä kiintoisia keskusteluja ja suunnitella kevättä ja kesää, jolloin toivottavasti päästään puistoon piknikille: ladataan kolmevuotiaan ylpeänä esittelemä päiväkotireppu eväillä ja etsitään kiva paikka, jossa niistä nauttia.
Ja sitten taas Turkuun seuraavana aamuna. Nyt voisi jo vähän pikku hiljaa asettua.
Alan tehdä päiväaikataulua, koska päivärytmi meni uusiksi Italiassa. Siellähän kello näyttää tuntia vähemmän ja lounaat ja päivälliset syödään myöhään. Nyt vihdoin saan hitaasti mutta varmasti käännettyä omaa kelloa siten, että nousen aikaisemmin ja näin ehdin enemmän. Kuntosalikorttia olen jo vilautellut melko edullisella salilla keskustassa, joogasovelluksen kanssa harjoittelen päivittäin ja tietenkin koirakaverit tarvitsevat kolmesti päivässä lenkkeilyä, pienempi ja vanhempi ihan lyhyen, mutta matkatoveri Kiss ei tunne käsitettä ”liian pitkään liian kaukana”. Onneksi! Itse asiassa hän kyttää tälläkin hetkellä keskellä keittiön lattiaa ja aina kun nousen läppärin äärestä, näen miten toivo herää: silmät nauliutuvat minuun, korvat ylös: joko mennään?
Italian opiskelu tietenkin jatkuu, vähän verkkaisesti, mutta parempi sekin kuin ei ollenkaan. Kansalaisopiston tahti on minulle aivan liian hidas enkä saa itsestäni piiskattua lisäopintoja, kun on niin paljon muutakin. Jos tahti olisi kireämpi, olisi pakko. Mutta nauttia pitää myös olemisesta ja muustakin lukemisesta. Tällä hetkellä yöpöydällä on Jenni Haukion kirja hänen presidentin puolisona viettämästään ajasta. Tosi mielenkiintoista päästä vähän sisältäpäin tuohon maailmaan. Haukio kirjoittaa kauniisti ja kieliopillisesti taiten, mikä ilahduttaa – nykyisin moni uusi kirja ei pyri noudattamaan edes perussääntöjä (niin, tiedän, että kieli muuttuu, mutta kaikkea en anna anteeksi). Pidän Haukion tasaisuudesta ja tyylistä, vaikka hän välillä vaikuttaa vähän liiankin kiltiltä enkeliltä, jonka ei voisi kuvitella ikinä sanovan pahaa sanaa. Ilahduttaa myös erityisesti se, miten hän on ottanut kantaa kamalan eläinrääkkäyksen eli turkistarhauksen lopettamiseksi, huolimatta siitä, että sai pohjanmaalaiset kuohumaan. Rohkea ihminen.
Presidenteistä puheen ollen toivoisin, että vaalit olisivat jo ohi. Ei enää jaksaisi, kun itselle on ehdokas ollut itsestään selvä ensi kierroksella ja nyt toisella ei ole myöskään epäselvyyttä. En ehkä katso yhtään vaalitenttiä, jollei villapaidan neulominen vaadi istumista tv:n ääressä eikä mitään muuta katsottavaa tuutista tule. Äänestämässä käyn heti huomenna. Tässäkin on hassua, miten joidenkin mielestä oman ehdokkaan paljastaminen on jotenkin noloa tai väärin. Se on vähän sama kuin ettei voi kertoa, miten paljon saa palkkaa. Mitä sekin hyödyttää? Pelottaako se jotenkin? No, en itsekään paljasta ehdokastani. Kerron vain, että hän on rauhantekijänä arvostettu ja ottaa huomioon inhimillisyyden ja oikeudenmukaisuuden vaatimukset paremmin kuin toinen. Ja että hän ei ole Alexander Stubb 😂😍!!