Yö oli tähtikirkas ja pikkupakkanen sai taas lähirinteet huurteeseen. Päivällä lämpö nousi ihan +9 asteeseen, mikä tiesi sitä, että talossa oli ihan lämmintä ilman mitään lämmityssavottaa. Olihan pellettitakka toki päällä pitkälle yöhön, mitä nyt unen läpi sen kohinaa kuulin.
Koska perjantaiksi luvattu lumikuuroja, niin lähdettiin Kissin kanssa Doglianiin isoon kauppaan hakemaan viikonloppuostokset. Ja tietenkin taas unohdin tämän liikkeen siesta-ajat eli olimme perillä juuri, kun kauppa meni tauolle klo yhdeltä. Menimme sitten kaupan päädyssä olevaan kahvilaravintolaan lounaalle. Tilasin paninon, juusto-tomaattisämpylän lämmitettynä ja tuplakahvin. ”Sämpylä” osoittautui melkein ranskanleivän kokoiseksi ja kahvihan tuotiin vasta, kun sämpylä syöty. Täällä ei kahvia sekoiteta syömiseen kovin helposti, vaan vasta jälkeen, tai ihan vaan erikseen. Ja juuri kun olin päättänyt vähentää vaalean leivän syöntiä. Hyvää se oli.
Kiss taas oli kuin vanha tekijä, ulkona istuimme molemmat baarituoleilla. Ohi kulkenut nuori tyttö kysyi arasti, saako silittää ja jutteli pitkät pätkät Kissille, joka oli vähän ujo ja hiljainen. Selitin, ettei hän ymmärrä italiaa vielä, vain suomea. ”Mitä, suomea, oletteko Suomesta?” tyttö äimisteli. Ja tietenkin kysyi vielä, että mitä teette täällä. (Erittäin hyvä kysymys!) Lomalla ollaan, myönnyin vastaamaan ja senhän hän toki ymmärsi enkä alkanut selittämään muuta kuin että naapurikunnassa vuokraan suomalaisperheen taloa.
Odotellessamme siinä vielä kaupan aukeamista teimme pikku kierroksen Doglianissa. Katseltiin vähän vauraamman tuntuista asuinaluetta viiniviljelysten vieressä rinteellä. Kovin kauniita talot ovat, kelpaisi minullekin.
Pellettejä ostin neljä säkkiä, niitä kuluu nyt. Niiden hinta kuulemma saattaa nousta kohti talvea, siksi vähän hamstraan. Vielä toistaiseksi 15 kg säkki maksaa kuusi ja puoli euroa ja olen yhdellä säkillä per päivä selvinnyt, kun vielä usein illalla laitan olohuoneen takkaan tulet.
Niin hassua. Luen yhä Frances Mayesin kirjaa Vaellusvuosi, jossa hän (jolla siis talo Toscanassa) kertoo yhdestä vuodesta, jona hän matkusteli miehensä Edin kanssa monessa paikassa. Kiinnostavia matkakuvauksia esimerkiksi Sisiliasta, Napolista, Kreikan saarilta, Turkista. Kun kirjaa lukee, tulee itselle sama hinku kuin kirjailijalle: lähteä. Ja vielä, hän pohtii kodin käsitettä, josta itsekin olen hieman pihalla. Ja se, mikä on oikeasti hassua, on että nyt kun olen ollut noin kuukauden täällä vuokratalossa, saankin äkkiä Mayesin kirjasta lukea, miten hän Italiaan innostuneena (”Täällä näillä ihmisillä on paljon hauskempaa kuin meillä”, sanoo Mayes Italiasta) vuokrasi usein taloja. Ja nyt itse jaan aika paljon tätä hänen kuvaamaansa tunnetta vuokratalossa:
”Vaikka rakastankin hotelleja, talossa asumisen kokemuksiin liittyy tilaisuus käydä ostoksilla lauantaitorilla, uskaltautua lihakauppaan, kukkakauppaan, frutta e verdureen (hedelmä- ja vihanneskauppa). Yhtäkkiä suhde paikkaan on erilainen, ja silloin kun asuin yhdessä paikassa muutaman viikon, naaapurit alkoivat tuntea minua ja minä aloin oppia heidän elämänrytminsä. Kun ostaa sipuleita varastoon, pesee purjoja, kääntelee paikallisen keittokirjan sivuja, keittiöstä leviävät tuoksut muuttuvat reviirimerkeiksi: Minä asun täällä! Ainakin vähän aikaa. Kun on aika lähteä, oloni on usein sekava. …Minun omat hiusjuureni ovat tunkeutuneet vieraaseen maaperään. Muuttamisen ahdistus työntyy selkäytimeeni asti. Silloinkin, kun oikeasti haluan muuttaa, juurien kiskominen aiheuttaa trauman.”
Ja vielä samasta lähtemisen halusta Mayes sanoo: ”Andare, lähteä, mennä, oli ensimmäinen italian verbi, jonka opin taivuttamaan. Andiamo, lähdetään, ääntyy kuin laukka.”