Perillä!
Sunnuntaina iltapäivällä vihdoin pääsimme perille. Takana ajo Sveitsistä Milanon ohitse kohti Torinoa. Piemonten maakunta siinteli unelmissa ja myös horisontissa. Ei suurempia mokia tai vastoinkäymisiä tällä etapilla tullut, mitä nyt kerran ajoin tietullin puomin läpi (aurinkosuoja esti näkyvyyden, vihreä valo vaihtui punaiseksi ja eikös puomi lävähtänyt tuulilasiin). Luojan kiitos, nämä puomit eivät ole rautaa vaan styroksia. Kädet vapisivat vielä kilometrin tapauksen jälkeenkin. Toisaalta, ajattelin, mitä sitten? No ei yhtään mitään.
Eipä serpentiinit jättäneet meitä edes Sveitsin jälkeen. Kun saavuimme tänne lähelle määränpäätä, kävi ilmi, että kiemuraista ja mäkistä on tienoo. Ero Sveitsiin tietenkin ainakin se, että tiet ovat minimaalisen kapeita eikä rotko tien sivussa ole niin syvä. Mutta suoraan täällä ei kyllä pääse päämäärään, vaan rattia joutuu veivaamaan olan takaa. Tuleepa ihan mieleen vanhat ralliharrastusajat.
Kun vihdoin Googlen navigaattori ilmoitti, että ”Olet perillä määränpäässä”, tunsin itseni voittajaksi. Iso unelma, lähes kahden vuoden takaa kypsynyt. Ja nyt olen tässä! Ja tunnen ja tiedän, että tämä on vasta alkua uudelle elämälle.
Olemme siis Roddinossa. Sunnuntaina iltapäivänä täällä paistoi aurinko. Talon pihasta näkyi kylän, vai onko tämä kuitenkin kaupunki – en osaa sanoa, kirkontorni ja alhaalla ja ympärillä mitäs muuta kuin viiniviljelmiä joka puolella. Kaunis syysruska on tullut tännekin, mutta ruoho on vielä vihreää ja lämpöä päivisin peräti 14 plus. Riemastuimme niin tästä paikasta ja talosta, että aivan unohdimme vuokranantajiemme neuvot hälytyksen poistamisesta sun muista yksityiskohdista.
Talon alapihan edessä aukeaa viinitarhaa. Ja niitä riittää joka puolella tässä kunnassa. Toinen vallitseva viljelys näyttää olevan jokin hedelmäpuu, niitä tarhoja löytyy myös joka tien varrelta. Pitää selvittää, mitä ne ovat. Tässä talossa on pienet pihat, ylä- ja ala-, ja niissä on mm. yksi nyt juuri hedelmiään tekevä oliivipuu. Saamme kuulemma hyödyntää oliivit. En ole vielä ehtinyt tutkia, miten säilöntä tapahtuu, mutta ilman muuta ainakin purkillisen oliiveja yritän tuoda Suomeen tuliaisiksi.
En vieläkään ihan usko, että todella tein tämän. Välillä heräsin Turussa aamulla niin ahdistuneena ajatuksista, että olen ihan päästäni vialla, kun lähden tällaiseen vaikeaan kuvioon. Onneksi harjoittelemalla omien ajatuksien juoksua voi omat tuntemukset kääntää positiivisiksi (sillä ajatuksiaanhan voi harjoittaa, vanhoja uskomuksia voi poistaa – juuri niitä, jotka sanovat, että älä nyt hulluttele äläkä vaan luule itsestäsi liikaa).
Filosofiat sikseen. Konkretia on nyt se, että mummo asuu täällä kaksi kuukautta. Kyytimies Jussi jo alkaa katua, että otti lennon jo viikon päähän täältä pois. Ymmärrän täysin! On ollut turvallista ajella Euroopan ja Alppien läpi, kun seurana on joku, joka ymmärtää autojen päälle jotain. Vaikka kaikki meni hyvin, toki mielessä kaihertaa se auton puolan rikkoutuminen ja mystinen akun purkautuminen. Mutta jälleen: miksi niitä surra, ne ongelmat menivät jo – ja tulevia ei vielä ole.
