Matkailu avartaa. Viikon sisällä olenkin matkaillut. Lauantaiaamuna pakkasin koiraystävät Renaultiin ja suunnistin kohti Hämettä. Se ei ollut mitenkään ihan niin, että ovi kiinni ja menoksi. Kun lähtee kahden koiran kanssa viiden päivän reissuun, johon kuuluu mökkielämää ja teatteri-ilta, on välillä epätoivoinen olo. Omat tavarat, paremmat vaatteet, oppikirjat (koska italiantunnit), neule (koska tv:n ääressä ei voi olla ilman), kirja yölukemiseksi ja junaan, jääkaapista mukaan pilaantuvat… ja niin edelleen.
Lopella lauantaina sain muistella menneitä. Käväisin ystäviä katsomassa torilla, jossa oli perinteinen Maalaismarkkinapäivä. Tällä kertaa en ollut siis leiponut edellistä perjantaita enkä saapunut teltan pystytykseen kahdeksalta lauantaiaamuna, vaan ihan vain poikkesin. Se oli nostalgista ja toistaalta helpottavaa. Mutta olipa kiva nähdä kaikkia ystäviä!
Kuulin paikallisen elämän kuulumisia ja tunsin huolta, mutta myös suurta iloa: olen joskus ollut vaikuttamassa ja osallistunut, mutta nyt ei enää tarvitse.
Lopelta suunnistimme Porvooseen, ihan meren rantaan. Vietimme leppoisan viikonlopun Saaran ja Danielin sekä Danielin Englannista saapuneen äidin kanssa aivan ihanassa vapaa-ajan asunnossa. Koirat olivat innoissaan, kun pääsi juoksemaan metsässä. Tai itse asiassa nuorempi oli, vanha pieni Riitu halusi varmuudeksi vain lepäillä tutun peiton päällä. Riitu ei enää näe kovin hyvin, eikä kuulekaan. Siksi vieraissa paikoissa on hyvä turvautua tuttuihin ihmisiin ja hajuihin.
Käveltiin metsässä ympäri pienen lammen, hamstrattiin kanttarelleja ja karvarouskuja. Tämä oli devonilaiselle anopille iso elämys: kuljeksia vieraassa metsässä ja nauttia luonnon antimista vapaasti jokanaisen oikeudella. Ja olivathan hiljaisuus, puhdas ilma, juuri alkanut syysruska ja yön täysikuu meren yllä meille kaikille niin rauhoittavaa ja puhdistavaa.
Minä uin kylmässä järvivedessä yön pimeydessä ja vielä aamullakin kahdesti. Muut kävivät saunassa ja paljussa.
Ihana ”mökki” ja yhdessä tehdyt illallisherkut – pienestä on onni kiinni. Olin tehnyt jo Turussa kanttarellikeiton (niin, sekin piti roudata Rellun takakontissa pitkin Uuttamaata), muut toivat ravut ja jälkiruuan. Meillä oli siis vielä syksyn vihoviimeinen rapujuhla.
kanttarellisopat ensin, koska nälkä! 
hyviä olivat, kaupan pakkasesta 
turisti haikailee: mullekin tällainen mökki
Sunnuntaina vielä kurvattiin Porvoon vanhan kaupungin kautta ja käveltiin hetki pitkin mukulakivikatuja. Niin kaunis ja idyllinen paikka.
Takaisin Lopelle Jussin asunnolle, joka tuntuu vieraalta, vaikka ollaankin asuttu Launosten kylässä ja rakennettu sinne oma ensimmäinen talomme. Miten sitä ihminen on nyt jotenkin vieras kaikissa paikoissa? Eikä se vieraus ole välttämättä huono asia, sitä katselee ympäristöä vain ulkopuolisen silmin. Ihmettelee ja huomioi, mutta missään ei oikein ole sitä vertailukohtaa, johon peilata. Kun menneeseen ei halua mennä, ja tulevaisuus on vasta edessä.
Auto nyt huollettu ja katsastettu marraskuussa koittavaa pitkää ajomatkaa varten!
Tiistaina Helsinkiin junalla, onneksi oli se kirja matkalukemisena. Tapasin ystävän keskustassa, syötiin pienet suolaiset lounasleivät Kampissa ja päivitettiin tilanteet. Lissu teki tilauksen villapaidasta ja minä tietenkin olin valmis taas islantilaispaitahaasteeseen, vastahan niitä on tullut viisi kappaletta tehtyä. Talven tv-illat siis pelastettu!
Olin jo aikaa sitten tilannut teatterikerholtamme liput KOM-teatterin Nukkekoti-näytökseen. Sain sinne kaveriksi Elinan, jonka kanssa Tieto Oyj:ssä tehtiin viestintää. Näytöstä ennen kävimme viinillä Pontuksessa, teatterin seinän takuisessa pikku paikassa. Ja siellähän oli tietenkin työurani aikaisia tuttujakin.
Mikko Roiha oli ohjannut ja myös käsikirjoittanut uusiksi Henrik Ibsenin klassikkonäytelmän, jossa avioliiton valtasuhteet ja alistaminen kritisoivat aikoinaan koko instituutiota. Nyt tarina oli sijoitettu Seinäjoelle ja miespariskunnan avioliittoon. Jossa samat kuviot, valtasuhteet, miellyttämisellä selviäminen ja valheille perustuva kuvio hallitsevat. Päärooleissa Aleksi Holkko ja Niko Saarela tekivät vaikutuksen. Miksen aiemmin ole heitä nähnyt livenä? Aleksi Holkko, minulle ennen tuntematon, ja Niko Saarela (miten pitikin yhdennäköisyyden ja äänen vuoksi pinnistää, ettei hän olekaan siis isänsä Erkki Saarela) eivät jättäneet kaipaamaan näytelmästä yhtään mitään lisää.
Oli kohottavaa katsoa jotain aika uudenlaista, mutta toisaalta ihan arkipäiväistä. Miespari teki mielestäni hienon roolityön (ja muistaakseni Hesarin arvostelujenkin mukaan, vaikken niiden kanssa yleensä ole mitenkään samalla aaltopituudella). Ahdistavaa, mutta lopulta myös voimaannuttavaa.
Täällä sitä nyt ollaan taas Turussa. Ihana rauha. Sade ropistelee ikkunaa. Saunassa käyty ja sitä ennen keitetty omenahilloa kaksi kattilallista. Olen hullu hamstraaja, säilöjä ja reseptibongari.
Luen juuri Joanne Harrisin kirjaa Persikoiden aikaan. Se on toinen jatko-osa kuuluisalle Pieni suklaapuoti -kirjalle. Olen lukenut Harrisilta varmaan kaikki kirjat, viimeksi hyllyyni säilytetyt Appelsiinin tuoksu ja Kesäviiniä. Ah, mitä tuoksujen ja makujen juhlaa! Kun kaivelee näissä kirjoissa jännityksen ja myös jonkinlaisen romantiikan alle, löytää oivalluksia, jotka vastaavat aivan täydellisesti omia ajatuksia. Sehän on kirjojen lukemisen ja löytämisen ihan paras lahja lukijalle.
Kuten tämäkin Harrisin oivallus, jonka tajusin heti omakseni: ”Pidän yksinkertaisista resepteistä: aineksien valmistelusta, siitä tietoisuudesta, että jos noudatan ohjeita, ruoka ei tuota ikinä pettymystä. Olisivatpa ihmisen samanlaisia. Olisipa sydän yhtä helppo.”