Niin käsittämättömän seikkailu-sekoiluviikonlopun koettuani olen taas viettänyt kunnollisen kuntoviikon, tehnyt italian- ja kirjoittajakurssin tehtäviä tunnollisesti, uinut maauimalassa – sanoisin ehkä että aika hyvin kuosissa. Mutta nyt! Olenkin äkkiä Satakunnassa, Pomarkun saaressa tyynen järven rannalla. Takassa ritisee vielä vähän hehkuva hiillos, ulkona tähtitaivas ja syvä hiljaisuus. Syksyn tuoksut tunkevat ikkunasta. Aamulla pulahdan tuohon kylmään järviveteen ja sitten ehkä kerään ihan pihassa kallioiden välissä ruskottavat kanttarellit, lähden koirien kanssa vähän pitemmälle sieniä ja syksyä katselemaan.
Tämä oli äkkilähtö, tänne ihanaan paratiisiin. Sain ystävältä ehdotuksen, että jos pariksi päiväksi tänne. Miten onnellista onkaan, että on ystävä. Ja että ystävällä on mökki saaressa. Ja että minä saan jakaa tämän onnen – nyt hänen kanssaan ja myös koirakavereiden kanssa.
Alla kuvia eilisestä. Ja kuvien jälkeen tilitys rapujuhlaviikonlopusta, jossa kaikki ei mennyt ihan kohdalleen ensin, ja sitten kaikki menikin ihan nappiin.
RAPUJUHLAT
Mutta viime viikonloppuna vietettiin etäpuolison kanssa rapujuhlat. Siis ”juhlat” tarkoittivat, että oli yksi laatikko pakasterapuja, paahtoleipää ja vähän kuoharia sekä vahvikkeeksi kasvissosekeittoa (kaikista vähänkin kasviin viittaavista tähteistä ja kermasta tein ihan omalla reseptillä). Ja tietenkin, kun ilma oli mitä parhain, pieni piipahdus Auran rannassa terassilla juomassa virkistävä juoma.
Oikein oli rauhalliset rapujuhlat, kuten vanhuksilta pitää odottaakin. Seuraavaksi päiväksikin jäi vielä yksi katkarapupussi loivaan laskeutumiseen jokirapujen jälkeen. Mutta sitten siis tuli se seuraava päivä eli lauantai. Ensimmäinen muisto perjantaista katastrofin tultua oli, että perjantaina kaupungille lähtiessämme kehuin, etten vielä koskaan ole unohtanut avainta kotiin. Koska nyt olen todellakin tottunut tähän kaupunkielämään. Jossa ei avainta jätetä oveen tai kukkapurkkiin oven viereen, kuten maalla edellisessä elämässä.
Siispä painoin ulko-oven kiinni ja samassa ikävä totuus paljastui, avain ei ole mukana. Asiassa oli paljon miinuksia. Ensinnäkin ystävälläni Turussa on avain, mutta hän oli mökillä. Myös taloyhtiön vastuuhenkilöllä on avain, mutta hän oli Pohjanmaalla. Vuokraisäntä oli Ruotsissa. Huoltoyhtiöön soitettuani saapui huoltohenkilö, jolla ei noin viidenkymmenen avaimen nipussaan ollut juuri minun oveeni sopivaa (miten mahdollista, en jaksa edes alkaa selvittää). Sitten soittelin pitkin Pohjanmaata ja Tukholmaa. Sain selville, että ihan lähellä asuu ihminen, jolla on avain siihen asuntoon, jossa saattaisi olla avain minun asuntooni.
Puutaloyhteisön kiemurat ovat itselleni paljastuneet melkoisen erikoisiksi. Ehkä siksi, että Hämeessä se avain oli tai ei ollut jollain. Hämäläiset eivät haahuile ja muuttele asioita, ne ovat kuten ovat. Ja siihen olin oikeasti tottunut olemaan hyvin tyytyväinen runsaan kolmenkymmenen vuoden hämäläisyyteni kokemuksella. Mutta sitten myös Turussa olivat ne plussat. Tässä kuviossa ihminen, jolla oli avain siihen asuntoon jne., oli SE OIKEA ihminen ja saimme oveni auki. Tästä vielä kehkeytyi jatkoa, koska tietenkin halusimme keittää kahvit auttavaiselle ihmiselle. Ja kun siinä juteltiin ja kahviteltiin, olikin ruoka-aika ja minulla sitä gurmeekeittoa jäljellä. Ja viiniäkin löytyi. Ilta meni rattoisasti. Puhuimme kirjoista, sodista, filosofiasta. Taisi mennä yöhön asti.
Tätä mukavaa kohtaamista, keskustelua ja mukavaa ruokapöydän ääressä tapahtunutta tutustumista ei olisi ollut, jos en olisi tämän yhden ainoa kerran unohtanut avainta kotiin! Että hyvin minä tämänkin vedin, kukas muu muka?