Kotona taas, syyskuisessa Turussa. Kaikki niin kuin ennenkin, vähän pölyisempää vain. Orkideakin kukkii ja kukkii, jo kolmatta kuukautta!
Vähän tuntuu unelta, että tasan viikko sitten istuin samettisessa italialaisessa illassa, terassilla vähän kuumissani vielä, odottamassa pasta-annostani ja selvittämässä tarjoilijalle, mikä säätila mahtoikaan ”kylmässä” Suomessa olla (no se oli lähtiessäni aamulla puoli viideltä +11, mikä sai tarjoilijan huokailemaan mamma-miaa). Ja tähän aikaan siellä oli jo pilkkopimeää. Toisin täällä, puoli yhdeksältä illalla juuri nyt, kun on kirkas taivas, on ihan valoisaa – ja viileää. Olikohan se Rooman matka sittenkään totta? Kun nyt olen taas ihan kuin ei mitään, täällä toisella puolella jokea, ei enää Tiberin vaan tutun Auran.
Kävin uimassa Samppalinnassa pienessä tihkusateessa. Huomasin kyllä, ettei kunto ole sama kuin viikko sitten. Kyllä se lomailu, huolimatta kävelystä, syö ihmisen fysiikkaa. Väsyttänytkin on niin, että oikeastaan ei mitään ole saanut aikaan paitsi että olen pessyt matkalaukullisen hellevaatteita. Onneksi olin kaukaa viisas ja otin paljon vaihtovaatteita mukaan, tulipa kahdesti päivässä vaihdettua niitä. Ja kuka lähtee lomareissuun pesemään pyykkiä, kysyn vaan.
Niin epäkiinnostava, mutta ah, niin turvallinen normiperjantai pitkästä aikaa tänään. Siivosin, kävelin torille (ei ollut kehäkukkia, joita olisin ostanut) ja Wiklundin ruokakauppaan etsimään pecorino-juustoa, aion nimittäin huomenna tehdä itselleni sitä Cacio e pepe -pastaa. Piti mennä tekemään saunavaraus, mutta saunan avain sattuikin olemaan vuokraisännän taskussa, joten ensi viikolla sitten. En ole mikään kova saunoja, joskus käyn taloyhtiön ikivanhassa mutta hyvälöylyisessä saunassa, jossa on tilaa vaikka komppanialle. Koirien kanssa käytiin Kupittaan koirapuistossa, tai meinattiin mennä, mutta siellä oli ainakin kaksikymmentä koiraa, joten kierrettiin takaisin. Emokoira Kiss on nimittäin ollut vähän herkistynyt enkä ihan tiedä, miten noin monen kaverin kanssa olisi tullut juttuun.
Kiss-muruseni palasi alkuviikosta kahden kuukauden mammalomalta ex-omistajan luota. (Häneltä siis molemmat koirat sain, kun omistaja matkusti niin paljon että nämä kiinanharjakoirat, jotka ovat yliherkkiä, kärsivät jo poissaoloista ja reissaamisesta väliaikaiseen, vaikkakin tuttuun ja hyvään hoitopaikkaan.) Kiss sai heinäkuun alussa kolme sietämättömän suloista tyttövauvaa. Ja ei, en todellakaan ota yhtä heistä! Vaikka kuinka tekisi mieli. Kyllä kaksi saa riittää. Mutta täytyy myöntää, että ei suloisempaa ole kuin koiran tai kissan lapsi:
Powder puff eli karvallinen tyttö 
Toinen PP-tyttö 
Riiviöt tahtoo ulos!! 
Naku harjakoiratyttö
Paluu ja vieroitus olivat taas iso muutos Kissin elämässä. Hän oli jo hyvin väsynyt ”riiviöihin”. Meni sohvan alle karkuun, kun tytöt yrittivät roikkua maitobaarissa, ja hermostui, kun eivät pysyneet laumassa, jos tuli vieraita. Kuitenkin sitten, kun Kiss palasi kotiin, hän itkeskeli välillä, kolusi kaikki paikat etsien näitä lapsiaan. Kaikki tavarat, jotka olivat olleet pentukodissa, tuoksuivat tietenkin vauvoilta ja ne piti hävittää tai piilottaa. Ja se katse: miksi ja mihin olet piilottanut lapseni!? Tunsin itseni hirviöksi.
Niin se on äitien kanssa, olipa kyse koirasta, kissasta tai ihmisestä. Teinit ovat ärsyttäviä, varhaisaikuiset rasittavia. Mutta sitten kun ne lähtevät maailmalle, niin voi että sitä huolehtii, mitä kaikkea heille nyt tapahtuukaan, ja miten heitä kaipaakaan. Ainakin käymään, no vaikka äidin lihapadoilla mahdollisimman usein.
Nyt alkaa olla jo tasaista Kissin kanssa. Leikitään ja juostaan, syödään, riepotellaan leluja kuten ennenkin. Tosin hän on liimautunut minuun ja ravaa ylä-alakerran väliä mukanani, tunkee syliin ja kainaloon ja rakastaa koko ajan ihan hengästymiseen asti etenkin kun asetun päikkäreille lukemaan kirjaa:
Teinit ovat vielä kolmestaan ensikodissa, mutta huomenna yksi heistä lähtee ja omistaja sairastaa jo nyt vieroitusoireita, vaikka hänelle jääkin yksi tyttö. Minulla on rauhallinen olo pentujen suhteen. Ne eivät joudu pentutehtailijoiksi tai mihin tahansa epämääräiseen paikkaan, sillä kriteerit ovat paikallaan. Kunpa sen pystyisi kertomaan myös Kissille.
heihei!