Maanantai 28.8.2023 Takaisin sateeseen on yksi hieno Eppu Normaalin kappale. Maanantaina tämä toteutui, kun odotin Tikkurilan asemalaiturilla Riihimäen junaa enkä päässyt vaakatasossa tuulevan ja märkänä piiskaavan rankkasateen alta karkuun mihinkään. Mutta eipä enää ollut hiki.
Tuota hetkeä ennen oli kuitenkin se viimeinen Italian iltapäivä, ilta, uneton yö ja aamuhämärässä nouseminen.
Etsiskelin ruokapaikkaa, josta saisi sitä kaipaamaani Pasta alle vongolea eli simpukkapastaa. Matkalla syömään talletin kaksi hauskaa muistoa, englannin kielellä kirjoitetun hissiohjeen ja tavan parkkeerata auto suurkaupungissa. Molemmissa on aitoa italian henkeä, joka pistää hymyilemään:
Hyvää huomenta. Hyvää iltaa. Pyydän, sulje oikein hyvä hissin ovi. Kiitokset sinulle. 
Viisi metriä välimatkaa suojatiestä, no sehän on vain suositus, eikö?
Sehän löytyi ihan ”kotikadulta” via Alberto Corsolta. Ei niin huvittanutkaan lähteä enää nopeasti pimenevän illan takia kauas hortoilemaan. Pitihän pakata ja päästä ajoissa nukkumaan. Nyt oli kuitenkin fiilistelyhetki ja sain eteeni herkun ja valkoviinin. Vielä ei ihan ollut se vilkkain päivällisaika, mutta aurinko oli jo laskemassa kahdeksan maissa Rooman kuumuutta hohkaavien vanhojen talojen taakse:
Simpukkapastaa, per favore! 
Juu, kaikki söin. Vain kuoret jäi! 
Lopuksi caffè doppio, tupla, tätä kahvia tulee ikävä!
Lähteminen on ihanaa, palaaminenkin on. Mutta sunnuntai-ilta ja -yö ennen maanantain paluuta olivat taas vähän niin sanotusti haasteellisia. En saanut unta, torkahtelin. Sitten kuuntelin meditaationauhoitusta ja nukahdin, herätäkseni puolen tunnin kuluttua siihen, etten muistanut mitään kuunnellusta. Luin dekkaria, join vettä. Tuli kylmä ja otin ilmastoinnin pois päältä. Tuli kuuma ja käynnistin taas ilmastoinnin. Hirveä nälkä keskellä aamuyötä, mutta jääkaapissani oli puolikas pullo hanavettä. Mietin, lähteäkö öiselle kadulle etsimään jotain pikaruokaa, no ei sentäään. Kohtahan kello soi. Viimeinen nukahtaminen noin puoleksi tunniksi onnistui puoli viiden maissa. Siitä kun heräsin tunnustin hävinneeni taistelun ja nousin ylös pukeutumaan.
Säärissä oli jo edellisenä päivänä ollut kummallisia hyttysenpuremia ja syytin niistä avointa ikkunaa. Yhtään hyönteistä en ollut nähnyt kylläkään. Paukamia kutitti armottomasti ja vihdoin selvisi niiden todennäköinen alkuperä. Syyllinen kipitti lakanallani: pienen pieni, ruskea muurahainen, parin-kolmen millin mittainen. Ties kuinka monta sukulaistaan olikaan pitänyt juhlia nuo kolme yötä sängyssäni. Vaikka joka päivä siivottiin huoneen joka neliömetri, pyyhkeet vaihdettiin ja siellä täällä lojuvat tavarani järjestettiin – kerrossiivojat tekivät tarkkaa työtä. Sydämettömänä ja vähän kostonhaluisenakin tuomitsin sängyllä kipittävän syyllisoletetun kuolemanrangaistukseen.
Rooman Termini-keskusasemalla join aamukahvin ja söin tomaatti-mozzarellaleivän, sillä hotelliaamiaselle en malttanut jäädä, se ainainen myöhästymisen pelko! Asemalaiturilla kiskojen päässä, Rooman kukkuloiden takaa nousi aurinko uuteen kuumaan päivään.
Seikkailin puolen tunnin junamatkan jälkeen sitten Fiumicino-Leonardo da Vinci -lentoaseman ykkösterminaaliin, jonotin lähes tunnin Finnairin tiskille ja sitten olinkin taas kuolla nälkään. Finskin lennon lähtö myöhästyi (sää Suomessa!) ja kylläpä odottavan aika väsyneenä, ryytyneenä, tukka pesemättömänä ja kyllästyneenä olikin aika kärsimystä. Mitään ei tehnyt mieli, mutta välttääkseni joka kolmas tunti saapuvan perusnälkäni söin taas kuuliaisesti ylihinnoitellun valkoisen, ihan maukkaan sämpylän, vaikka nyt olisi kyllä jo vaikka Reissumieskin maistunut.
Jos tulolento oli ”heittoisa”, oli paluu suorastaan myrskyisä. Kone loikki myrskypilvien yllä ihan kuin olisi hyppinyt trampoliinilla. Välillä oli kuitenkin auringonpilkahduksia ja hauskasti järjestäytyneitä poutapilvirivistöjäkin:
Kuten sanottu, vaakasuoraan tuli vettä ja koko maisema oli kylmä ja lähes pimeä neljän maissa iltapäivällä, kun Finnairin Airbus pompahteli maahan. Vihreä maisema tuntui ihmeelliseltä, olihan lähtömaassa kaikki ruoho jo aikaa sitten palanut keltaiseksi tai suorastaan hävinnyt kuivan maan sisään.
Mitä jäi käteen reissusta? Parikymmentä muurahaisenpuremaa ja noin 40 kilometrin verran käveltyjä kaupunkireittejä. Mieleenpainuvia muistoja ja paljon nähtyä historiaa, värisyttäviä auringonlaskuja ja korvia huumaavaa kaskaiden siritystä helteisissä puistoissa. Ihanaa italiankielistä pulinaa, hymyjä ja naurua, herkullisia makuja ja tuoksuja. Onneksi heitin sen kolikon suihkulähteeseen. Nyt on varmaa, että pääsen takaisin!
