Sunnuntai 27.8.2023: Sääennuste varoitteli ukkosmyrskyistä. Mitä vielä, päivä oli mitä aurinkoisin. Lämpö keskipäivällä oli ihan kohdillaan – hmm, jos näin voi sanoa:
Tänään en kävellyt vaan ajattelin, että aikansa kutakin. Basta cosi, sanoo italiaano: tämä riittää! Metro on todella kätevä peli siirtyä nopeasti paikasta toiseen. Sitä paitsi metrossa on viileää. Eikä lippu maksa kuin 1,50 euroa, ja kelpaa 100 minuuttia leimaamisesta, käy kaikissa julkisen liikenteen kulkuneuvoissa. Suora linja menikin sattumalta lähiasemalta Ottavioon eli ihan toiseen valtioon: Vatikaaniin. Ne kirkot, kuten jo totesin, ovat kohtaloni. Pyhän Pietarin kirkolle soljuvaan sopulilaumaan soluttauduin ja saavuin vähän ennen keskipäivää perille. En ollut varautunut niin suureen väenpaljouteen, niin moniin poliiseihin ja mittaviin turvajärjestelyihin. Toki nyt on loma-aika, mutta vähän yllätyin.
Pian selvisi, että tungokseen ja turvajärjestelyihin oli hyvä syy. Itse pyhä Isä paavi Franciscus ilmaantui ikkunaan tosi korkealle, tuskin tunnistettavaksi pieneksi hahmoksi. Tämäpä oli poikkeuksellinen kohtaaminen Rooman matkallani! En ole ihan varma, mutta mielestäni paavi ei joka sunnuntai näyttäydy. Nyt hän kuitenkin piti rauhallisen lempeällä äänellä, selkeällä ja hitaalla italian kielellä (hänhän on argentiinalainen) puheen, josta ihan ymmärsin noin viidesosan. Paljon Jeesuksesta, Jeesuksen seuraamisesta ja armosta. Mutta se, mistä pidin, oli hänen rohkaisunsa Ukrainan kansalle, joka kärsii. Paavi myös kertoi lähtevänsä pian Mongoliaan tapaamaan siellä olevia veljiä ja sisaria. Paljon puheesta jäi tietenkin minulta kielipuolelta hämärän peittoon, mutta olin tyytyväinen, että satuinpa oikeaan aikaan paikalle. Hellyttävää oli myös paavi Franciscuksen hyvästely katsojille. Hän toivotti ”Buon pranzo e arrivederci eli hyvää lounasta ja näkemiin!”. Niinpä tietysti. Italia ja se tärkeä perheen sunnuntailounas!
Pietarinkirkon aukio tyhjeni sitten tämän tapahtuman jälkeen. Ehdin käydä hankkimassa sen lounaan, eli suolaamassa ja nesteyttämässä itseni, ennen kuin palasin takaisin kirkolle. Noin 15 minuuttia siinä 39 asteen helteessä sitten jonotin ja pääsin sujuvasti sisälle Pietarin kirkkoon. On se valtava. Ja täynnä uskomattomia taideteoksia, kultaa, koristeita, marmoria. Oli hyvä istua hetki viileässä kirkossa ja keskittyä vain tunnelmaan. Mietin isääni ja lähetin hänelle kiitollisia ajatuksia sinne, missä hän nyt on. Tiesin, että hän kuulee viestini, ja se alkoi vähän itkettää, mutta ei surusta kuitenkaan.
Onko Hän siellä? Ääni kuuluu, mutta miestä ei näy? 
No siellähän hän on. Pieni vanha mies ikkunalla. Paavi Franciscus. 
Kirkon korkeimman kupolin alla 
Kattomaalaukset ovat ainutlaatuisia 
Kappelissa saattoi istua ja meditoida 
Tässä kerrotaan alla olevan Pietarin maalliset jäännökset. 
Kaunista ja suurta – tällaista on katolinen maailma 
Näky kirkon portailta aukiolle
Palasin hotelliin heti kirkkokäynnin jälkeen. Ei ollut enää oikein puhtia lähteä tutustumaan Vatikaanin ihmeisiin lähemmin. Paluumatkalla metrossa sattui jokin hässäkkä, joka paljastui taskuvarkaan onnistuneeksi tai epäonnistuneeksi yritykseksi täydessä junavaunussa. Suurkaupunki vaatii veronsa.
Tänään on viimeinen päiväni Roomassa! En ihan tajua sitä. Suomessa kuulemma sataa ja on viileää. Olen ihan unohtanut, millaista se on. Nämä kolme päivää ovat olleet iso askel taas itsenäiseen elämään. Olen saanut puhua italiaa, olen löytänyt kaikki paikat, joihin halusin mennä, nähnyt valtavan määrän kauneutta. Ja saanut olla vain, ilman suorittamista.
Matkalla jännittää tietenkin aina se lähtö: ehdinkö koneeseen, sattuuko jotain yllättävää, mokaanko ja unohdanko jotain. Pitää vain ajatella, että kaikkea todella sattuu ja kaikesta selviää. Sitä pärjää ja uskaltaa, kun luottaa itseensä.
Vielä tämä ilta, ”viimeinen ehtoollinen” ikuisessa kaupungissa. (tosin se 50-senttinen Trevin suihkulähteessähän takaa, että palaan vielä!)
Nyt ilta pimenee ja lähden etsimään sellaista paikkaa, jossa voin syödä simpukkapastaa. Palaan vielä roomalaisiin tunnelmiin, kunhan loma on paketissa. Ciao!