TAMPERE
Nyt tänään huomaan, että vaikka on ollut lähes helle, on tuulessa ja tuoksuissa jotain elokuista. Ruoho tuntui kovin viileältä päivälläkin ja yliopiston mäki on vilkastunut: opiskelijoita tai tutkijoita/proffia kulkee taas enemmän noita pitkiä portaita ylös ja alas. Elokuu on ollut minulle aina yksi mielikuukausistani. Tällä kertaa vähän jo tuntui siltä, että miksi jo nyt, eikö kesä olisi vielä voinut jatkua? Kyllä se jatkuu. Tulossa ovat elokuiset samettiset illat ja ehkä kirkastaivaiset kuutamot. Ja sitten syksy, ihan mielivuodenaikani aina sen jälkeen, kun on saanut nauttia kuumasta kesästä. Mitähän syksy tuokaan tullessaan? Nyt juuri tuntuu, että se tuo parempaa. Minulle ja läheisilleni, ystäville ja rakkaille. Näin sen täytyy olla.
Huh, takana on niin mukavia päiviä, etten ole ehtinyt edes laittaa muistiin kaikkia asioita. Se, miksi kirjoitan tätä blogia, on ennen kaikkea tallennetta itselleni. Kun joskus luen jotain vuosien takaista juttua, huomaan, etten enää olisi joitain isompiakaan asioita muistanut, ellei niitä olisi taltioitu tähän loputtomaan sepustukseen. Sitten kun en enää mitään muista, lukenen tätä (jos osaan lukea) kiinnostuneena?
Festariviikonlopun jälkeen siis alkoi urheilullinen arki ja sitten taas tapahtui. Nyt on iltapimeä, kattoikkunasta kuuluu tuomiokirkon kellon kaksi lyöntiä kohta, se tarkoittaa, että kello on puoli jotain. Kolme lyöntiä taas, että varttia vaille jotain. Ja sitten neljä lyöntiä, joita seuraavat ne varsinaisen ajan ilmoittavat kajahdukset. Pelkäänpä, että tällä kertaa ne ovat kaksitoista. Tuli niin hyvin nukuttua ja laiskoteltua päivä, ettei uni heti taida tulla. Joten tässä istun. Huoneessa tuoksuu vastapesty pyykki – se kuivuu tuossa pienessä telineessä kattoikkunan alla mukavasti, kun en viitsinyt kantaa sitä ulos pyykkinarulle. Pieni Riitu huokailee ja vilkuilee minua toisella mustalla silmällään: eikö nyt voisi jo sammuttaa valot ja päästää minut peiton alle jalkopäähän? Riitu oli kuitenkin viikko sitten elementissään Tampereella:
Viikko sitten ex-tempore lähdin vastoin suunnitelmiani ystävääni Satua treffaamaan Tampereelle. Pakkasin kaikki omat ja koiran tarvikkeet huolella ja säntäsin matkaan lauantaiaamuna. Perillä huomasin, että kaikki toilettitarvikkeet (ja meikit) jäivät kylppäriin kotiin. Siitä huolimatta selvisin hengissä lainailemalla vähän kaikkea Satulta. Ehkä tekee hyvää olla välillä ihan luomu… Niin huikean upeassa paikassa ystäväni asuu: Näsijärvi siintää ikkunasta, parvekkeelta voi ihastella lähes välimerellisiä auringonlaskuja ja siitä vain kylpytakit päällä astella päivittäin rantaan uimaan.
TALLINNA
Pitkään aikaan emme ole ystäväni Raunin kanssa käyneet missään, olosuhteista johtuen – koronat, kiireet ja muut henkilökohtaiset esteet. Nyt kuitenkin tuli kaipuu Tallinnaan. Bongasimme hyvän pakettimatkan, edullinen ja ajat, hotelli ja hinta-laatu kohdillaan. Tallink-Siljalla koko matka laiva-hotelli maksoi 135 euroa hengeltä. Joten eikun matkaan viime perjantaina.
Huoletonta on olla matkalla, kun ei ole mitään ohjelmaa. Ei pakollisia ostoksia ja muutama aiemmin käymättä jäänyt paikkakin (kuten Kalamajan nyt niin suosittu alue) jäi vieläkin näkemättä. Tallinnan keskikaupunki on raitiovaunukiskoremontin takia myllätty niin vaikeaksi liikkua, että luovutimme jo kättelyssä kaikki isommat seikkailut sinne tänne. Tärkeintä oli se, että ollaan irti tavanomaisesta, nähdään muutakin kuin sitä samaa, käydään syömässä ulkona ja istumassa kahvilla terasseilla ja katselemassa kaikenmaailman ohikulkevia ihmisiä.
Tallink City -hotellin ympäristö, myös siis Virun, olikin sellainen työmaa, että tullessa oli kierrettävä monenmonituista mutkaa päästäkseen hotellin ovelle. Eikä kaunista ollut tämä piha:
Sitten huomasimme, että kaupungille pääseekin sujuvasti ilman tietyömyllerrystä, kun menee viereisen Viru-keskuksen läpi. Ulos kun astuu, niin siinä on puisto ja Vanhaan kaupunkiin ihan esteetön tie. Todellakaan näky huoneen ikkunasta ei ollut kovin inspiroiva, mutta hotellin äänieristys oli sen verran tehokas, että rakennusmelu jäi ulkopuolelle ja yölläkin luulin olevani jossain kellarissa: mitään ei kuulunut, mistään! Ja ainahan voi meditoida, vaikka leveällä ikkunalaudalla, jossa oli jo tyynyt valmiina:
Oli ihana viikonloppu jälleen. Laiselleni levottomalle sielulle on mannaa päästä ”jonnekin”. Nyt sain viikon sisällä sielulle ravintoa, sain olla kahden hyvän ystävän seurassa, jutella, parantaa maailmaa, muistella ja nauttia ympäristöstä.
Nyt on hyvä olla kotona, turvallisesti vanhassa satavuotiaassa talossa, jonka kaikki lattiat narisevat ja kirkonkello moikaa varttitunnin välein, kaikki on vähän sinne päin eikä niin tarkasti viimeisen päälle. Vanhan talon tuoksuun on tottunut, kunnes on vähän aikaa poissa – se tulee vastaan heti, kun palaa taas kotiin, jo ovea avatessa. Mitähän tämäkin talo on nähnyt viimeisen sadan vuoden aikana? Joskus tuntuu, ihan pienen hetken, valtavan yksinäiseltä. Minä vain ja Riitu ja Kiss, täällä. Mutta sitten: äsken askelsin alakertaan valoja sammuttamaan, katsoin kaikista ikkunoista kaikkiin ilmansuuntiin (oikeasti se on tässä miniasunnossa mahdollista), kuuntelin kaupungin ääniä ja katselin pihani (1 neliömetri) kukkaruukkuja ja tuulikelloa; tajusin, miten ihanaa olla omassa kodissa, tehdä mitä haluaa, mihin aikaan vain, tai olla tekemättä mitään!
Käsi sydämelle nyt ja kiitokset tästä kaikesta sinne yläkerran energiakerroksiin, elämästä tähän asti ja kaikesta hyvästä ympärillä. Huomenna on varmasti hyvä päivä.