Täällä olen. Noin tasan 47 vuotta sitten tanssin ylioppilasjuhliani tässä talossa. Imatran Valtionhotellin Linnasalissa. Tosin nyt en ole ihan siinä, vaan ns. karvahattupuolella, eli Puistohotellissa, muutaman metrin päässä Vuoksen rannalla seisovasta uhmakkaasta prinsessalinnasta. Lähellä on myös kesäteatteri, jossa käytiin katsomassa Kuisma ja Helinä – huima ja romanttinen näytelmä, joka entisestään innoitti minua tutustumaan venäläiseen romantiikkaan, kirjallisuuteen ja elokuviin. Siitä sitten lähdin venäjän kielen opiskeluun täysillä.
Hotellin puistossa tuoksuu tuomi niin vahvasti, ettei sellaista tuoksua ole missään muualla. Tämä huomio ei ole vain nostalgiaa, vaan kokemusta. Kyllä Hämeessä pienessä toukokuun sateessa tuoksu on ihan samanlainen, totta, mutta täällä siihen on sekoittunut niin paljon kaikkea sakean makeaa, karvasta ja suolaista nuoruutta, että se haju (sanon nyt oikeasti että haju) menee syvälle sieluun asti.
Läheisessä salissa tanssin äidin saksalaisesta muotilehdestä ottamalla mallilla tehdyssä ihanassa lehmuksenvihreässä mekossa lakkiaisjuhliani. Äiti osasi ommella ja tarvitsi vain puvun kuvan, ja kas: kohta oli mekko päällä! Ylioppilaspäivänäni aurinko paistoi. Isä ja äiti, sisko ja siskon mies olivat minua vastassa, kun purkauduimme juhlasalista ulos kukitettaviksi. Olin onnellinen. En itseni vuoksi, vaan koska isä ja äiti olivat iloisia ja ylpeitä minusta ja kuudesta ällästäni. Itseäni koskenut onnellisuus oli jo tullut kuukausi aiemmin. Silloin kirjoitin viimeisen yo-kokeen ja kun lähdin lukiolta huhtikuun auringossa sulaville kaduille, meinasin lähteä lentoon: nyt olen vapaa, kohta menen joka paikkaan ja elämä on ihanaa! Ylioppilaspäivä sen sijaan tuntui vain pakolliselta päätepisteeltä kaikelle sille, mistä olin unelmoinut.
Niin todellakin tuo tuomen tuoksu on mannaa ja muistoja. Satakieli lauloi linnan puistossa. En muista sitäkään ääntä kuulleeni kuin juuri Turun Samppalinnan mäellä ja sitä ennen harvoin, mutta lukioaikana varmasti usein. Totta on vain, että mitä kaikkea 19-vuotias ehtii kuuntelemaan ja muistiin merkitsemään, kun on niin paljon kaikkea koettavaa. Vaikka itse olin kyllä haaveileva runotyttö, niin silti silloin tällöin repäisin myöhäisteinimäisesti vähän liikaakin. Kirjoitin runoja, luin runoja, ja myös bailasin ja härnäsin poikia, koska en uskaltanut olla kiintynyt kehenkään oikeasti.
Ehkä vähän samanlaisen euforian koin muuttaessani Turkuun: vapaa! Ihmisen pitäisi jo nuorena kokea se ihana itsenäistymisen hurma. On sellaisiakin vanhempia, jotka viime hetkeen pitävät lapset kotona eivätkä anna heidän itsenäistyä.
Oli kiva vierailu Imatralla ja Simpeleellä. Sain tavata siskon ja lankoni sekä ihanan ystäväni Ailan. Ja kas: koski kuohui tämän kaiken kunniaksi ihan yllättäen. Kuvia ja tunnelmia tästä, kunhan taas pääsen kotiin, Turkuun.