Olipas urakka. Viime lauantaina täyteen ahdetun Renaultin kanssa saavuin sateiseen Turkuun ja levitin muuttolaatikot sinne tänne, raahattuani ne ensin kahdet ja myös yläkertaan kolmannet portaat. Koirat olivat ihmeissään: ei ruokaa kuin vasta iltakymmeneltä.
Koko viikko tässä on ravattu portaita ylös alas. Ei ole tarvinnut kuntosalia miettiä. Melko epätoivoiselta tuntui saada omaisuus isosta talosta mahdutettua 1900-luvun alun huoneistoon, jossa on vain yksi vaatekaappi: se minun tänne kuljettamani. No onhan keittiössä uudistetut (joskus kai 1970-luvulla) korkeat kaapit. Tavaraa raahasin myös kellariin – talvivaatteet, polkupyörä, askartelutarvikkeita, kankaita sekä edellisten asukkaiden tänne jättämiä astioita, jotka halusin vaihtaa tietenkin omiini.
Eilen perjantaina vihdoin alkoi loppu muutolle häämöttää. Siivosin hulluna koko päivän, juoksin keskustan Tokmannilla hakemassa tarvikkeita, ulkoilutin koirat ja vihdoin täsmälleen varttia vailla kahdeksalta ehdin kerätä saunatavarat: minulla oli talon saunavuoro varattuna. Kylläpä sauna tekikin hyvää.
Lähtötilanne viikko sitten:
Lähtötilanne kohteessa Turku sunnuntaiaamuna:
Kesäasukasystäväni kanssa (me karjalaiset) aina tarkistettiin toisiltamme viikonloppuisin: onko jo kukat maljakossa? Koska tietenkin, rauha ja harmonia voi viikonlopuksi tulla vasta, kun talo on siivottu ja liina pöydällä ja siinä kukat maljakossa. No nyt on.
Ja Kiss-koiran häntäkin nätisti tuossa ojennettuna sisustukselliseen asentoon.
Tänään vihdoin oli aikaa muullekin kuin muutolle ja sen myötä vyöryville velvollisuuksille. Huomasin, että kas, veroilmoituskin pitäisi tehdä. Passi uusia. Etsiä ensin se vanhentunut passi – missä pirussa se oikeasti on! Ja alkaa kunnon kohotus, koska se Naisten kymppi. Tosin on tässä kuntoa saanut, kun on raahannut kirjalaatikoita ja astioita, mutta kun eka kertaa pariin kuukauteen lähdin juoksemaan ulos, luulin että siihen paikkaan kupsahdan. Tästä se pikkuhiljaa, kai?
Tänään olivat Englannin kuninkaan kruunajaiset. Kuuntelin ruoanlaiton ja muun lomassa radiosta uutisia, en katsonut seremoniaa. Tuntuu ihan käsittämättömältä, että tällä vuosisadalla kokonainen (no lähes kokonainen) kansa ja monet muut ulkopuolisetkin ovat ihan hurmiossa tästä tapahtumasta. Siis mitä? Nyt on kruunattu kuningas, mutta kansahan päättää – tai sen pitää päättää. Tai kuten monarkian vastamielenosoituksessa heiluteltu kyltti kysyi retorisesti uudelta kuninkaalta: ”Kuka sinua äänesti?”. Ymmärrän traditiot ja edustuksellisen monarkian perinteet, mutta tuo hirvittävän ahdistava koreografia kaikkine uskonnollisine kummallisuuksineen on jotain vähän sairasta jäännettä myös siitä osin synkästä historiasta, jota Kansainyhteisö aikanaan harjoitti.
No tämähän on jo samaa kuin Yhdysvalloissa. Siellä on monessa osavaltiossa tehty abortti tai siihen avustaminen rangaistavaksi. Seurauksena monet terveydenhuollon ammattilaiset ovat muuttaneet vapaamielisempiin osavaltioihin. Jäljelle ovat jääneet naiset, jotka eivät saa apua lisääntymisterveydenhoitoon eikä missään olosuhteissa, edes äidin terveyden ollessa uhattuna, ole mahdollissta saada aborttia. Ja tietenkin ne, joilla on rahaa, voivat lennähtää jonnekin, jossa asia hoituu. Ja mitä tämä tarkoittaakaan niille, joilla sitä rahaa ei ole! USA, perustettu vapaudelle ja tasa-arvolle. Onko jaloista päämääristä enää mitään jäljellä?
No missähän itse menemme? Hallitusneuvotteluihin osallistuu nyt voittajapuolueen Perussuomalaisten puheenjohtaja Purra. On ihan jäätävää, että tämä ihminen on pian ehkä puikoissa. Hänen mielestään politiikkaan ei kuulu empaattisuus! Tämän itseäni järkyttävän tiedon sain lukea Hesarin isosta Purran haastattelusta. Alkoholistiperheen päättäväinen vesa ja lahjakas tyttö oli tullut tällaiseen johtopäätelmään. Siis: politiikkassa ei saa tehdä ratkaisuja empaattisuus mukana. Hyvä Riikka Purra, ja kaikki häntä ihailevat: politiikka on ihmisten asioiden hoitamista. Siihen kuuluu talous, jota käytetään valtion ja sen asukkaiden hyvinvoinnista huolehtimiseen. Hyvinvoinnista ei voi huolehtia ilman empaattisuutta. Politiikassa täytyy ymmärtää, ainakin pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa, miten päätökset vaikuttavat kansalaisiin ja miten heidän ei tarvitsisi kärsiä valtiojohdon päätöksistä. On myös pidettävä huolta niistä, jotka eivät itse pysty hoitamaan asioitaan huonon kuntonsa, kielitaidottomuutensa, nuoren ikänsä ja kokemattomuutensa takia. Tässä tarvitaan juuri sitä empaattisuutta. Kun ajattelen itseäni kuntapolitiikassa, ja myös kanssapäättäjiäni kaikella kunnioituksella, oli aina mielessä se, miten tämä vaikuttaa kuntalaisiin, asukkaisiin – silloin on oltava empatiakykyä. Ei Suomen menestys maailmalla, taloudessa tai tuottavuudessa, eikä etenkään sivistyksessä pysy korkealla eikä ainakaan nouse, jos valtion johdossa on ihmisiä, joiden mielestä empatia, toisen ihmisen osaan asettuminen, on toissijaista. Siitähän pohjoismainen hyvinvointi on tehty. Onkohan paljon maita, jotka eivät sitä kadehdi?
Palatakseni tähän uuteen kotiini. Olen alkanut pitää huolta rytmistä, sehän on tärkeää myös treenin takia. Teen terveellistä ruokaa, syön jotain joka kolmas tunti (koska muuten pyörryn veren sokerin väsähdettyä). Kännykän askellaskurin mukaan kilometrejä tulee päivittäin keskimäärin 6,5 ja eihän minulla aina se puhelin ole mukana. Elämä ei ole mitenkään kovasti muuttunut. Noin olen aikaisemminkin tehnyt. Nyt on vain outoa, että saisi tehdä ihan mitä tahansa eikä kukaan olisi vieressä arvostelemassa: kannustamassa tai tuomitsemassa. Se on varmasti ollut itselleni se asia, joka on ahdistanut ja estänyt toteuttamasta monta juttua.
Onneksi olen omaksunut jo kauan ennen muuttoa tai muuttopäätöstä sen jonkun viisan ohjeen, että päivä alkaa parhaimmin, kun tanssii. Minä tanssin joka aamu hölmön oman twistin tai ehkä tsaivin. Tosin tanssin yleensä myös, ja musiikin kanssa, kun laitan ruokaa – ja laitan sitä intohimolla myös itselleni. Sitä en ole tohtinut tehdä muiden läsnäollessa, vaikka tanssi on minulle ilon lähde. Nyt sitä teen päivittäin, huolimatta siitä, katsooko joku naapuri ikkunaani. Ja Kiss-koira saa siitä aina virikkeen hakea kaikki lelut, joita minun pitää heittää ja piilottaa ja kiskoa. Mutta eikös se ole juuri ihanteellisen iloinen päivän aloitus? On se.