Elämäni kissa, Salminen. Harmaa Sheba-värinen sopusuhtainen komistus. Oli kumppaninamme kolmentoista vuoden ajan.
Raskas päätös: miten Pohjolan vapaa kissa, jonka reviiri oli kotipiha ja noin 50 metriä sen ympärillä, olisi tottunut elämään Turun keskustassa, kulkemaan taloudesta toiseen, ehkä valjaissa ja katselemaan ikkunasta elämää. Sanoin ystävälleni kitkerät hyvästit helmikuussa. Minua eivät lohduttaneet eläinlääkärin sanat, että tämä oli oikea eläinystävän ratkaisu.
Salmisen oman turkin väriset tuhkat ovat nyt kotona. Paavo toimitti puolet niistä perille oikeisiin paikkoihin (Salminen oli Paavon kissa, eniten). Minä vein toisen puolen niihin paikkoihin tänään, joissa tiesin kissaveljeni viihtyneen: osa Flammentanz-ruusun alle, osa Jaakolle lahjoitetun sireenipensaan alle, osa vain pihalle koristeruohojen lomaan (niitähän hän mieluummin söi kuin sisälle kasvatettua ”kissaheinää”), osa pihan aurinkoisimmille paikoille, joissa nytkin näen tämän mahtavan kollin lepäilevän yhä tietoisena itsestään ja pelkäämättä mitään (paitsi pölynimuria).
Kaipaan tuhtia olemustasi, Salminen. Tiuhaa shebakissan väristä turkkiasi, joka oli aina moitteettoman puhdas, sen puhdasta tuoksua, kun tungit itsesi lähelle. Jopa sinun tummaa hahmoasi makuuhuoneen ovella ja vaativaa naukaisuasi, kun olen vihdoin valon sammuttanut ja haluaisin vain nukkua: sinun piti päästä 10 minuutiksi vatsan päälle kehräämään ja tarpomaan käpälillä, joissa rakkautesi osoituksena kynnet eivät olleet piilossa. Tunnen vielä miten lämmin olitkaan vatsan päällä. Ei tule toista Elämäni Kissaa.
Hyviä reittejä uusilla kesäisillä ruohikoilla ja rauhallista lepoa taivaan sireenipensaiden varjossa sinulle. Olet rakas ystävä.
