Toden totta. Taas ollaan ja oltiin Lopen torilla Lankalauantain perinteisillä markkinoilla – missäs muuten. Siellä olen ollut käsittääkseni jo kohta 14 vuotta, saattaa olla, että kerran kaksi jäänyt väliin. Aamulla herätys kuudelta ja tällä kertaa vain itsensä kuosiin laittaminen vei kuulkaa ystävät yllättävän paljon aikaa. Rutiinit työelämästä, jolloin kello myös soi aikaisin, eli klo 5.30, olivat silloin sutjakkaita, mutteivät tänään enää.
Kuitenkin saavuin kohteeseen eli Lopen torille jo varttia vaille yhdeksän, sopivasti kun teltta oli jo pystytetty 🙂
Noniin. Paljon oli hommia, hakemista, ajamista, järjestämistä. Mutta täytyy sanoa, että ensimmäistä kertaa annoin itselleni luvan olla hermoilematta järjestelyistä (no ehkä vähän salaa). Kun on luottokaverit messissä, niin helppo olla. Ja jos jotain olen oppinut, niin sen, että asiat järjestyvät aina. Jos ei nyt, niin kohta. Jos ei haluamallasi tavalla, niin jotenkin.
Oli mukavaa touhuta ja ihanaa nähdä kaikkia tuttuja. Kyläläisiä, kuntalaisia, uusia tuttavuuksia. Jos jossain olen tuntenut olevani kotona, niin Lopella. Mutta täälläkin vain jotenkin väliaikaisesti. Onneksi meitä oli teltalla useampia. Arpoja meni hyvin, kahvit tarjottiin ja Työmyyrä-Sirkka oli taas tehnyt tsiljoona kakkua (15 kpl), piirakkaa ja pääsiäislimppua. Niillä saatiin kulut kuitattua ja vielä plussalle hyvin jäi osasto. Työn Sankari Sirkka!
Paljon poliittisia keskusteluja, paljon halaamisia, vähän kyyneleitä, paljon naurua. Näitä oli tänään Lopen torilla ja ennen kaikkea meidän teltallamme.
Koko ajan tällaiselle kaikestahuolehtijalle tekee hyvää, kun jokin aikajana lähestyy loppuaan. Että jotenkin pääseen vapaaksi, vaikkei kuitenkaan kokonaan – koska muistot ja ystävät jäävät.
Nyt on tosi vaikea selittää tuntemuksia. Oma kylä ja sen rakkaat naapurit ja ystävät. Kunnan työntekijät ja luottamushenkilöt. Kaikki torilla näkemäni vanhat kaverit. Vähänkö vaikeaa hahmottaa, että tämä oli nyt tässä. Ihan huikea mutta myös väsyttävä päivä oli lauantai-iltana takana.
Kun tulin kotiin, lähdin hulppeasti Kissin kanssa vielä lenkille. Miten voi olla mahdollista: askel oli niiiin raskas. Onneksi rakas koiraystävä nautti kevään hajuista ja vapaudesta juosta ilman talutushihnaa läheisessä metsässä.
Noiden yllä olevan kuvan persoonien kanssa en ikinä halua sanoa hyvästejä – ovat niin uskomattoman tehokkaita ja positiivisia.
Mutta kävihän minua tervehtimässä myös elämäni tärkeä henkilö. Eeva, mummon murunen, joka on 2 ja puoli vuotta vanha. Toi minulle itse askarrellun pääsiäisruohon. Minua ihan itketti. Olisin halunnut nuuhkia ja keinuttaa tätä tyttöä sylissä ja vaikka vielä tanssia hänen kanssaan kuten viimeksi kun tavattiin heidän kotonaan. Torilla ei nyt ehditty.
Juuri kun murehdin, ettei meillä pääsiäisjuttuja täällä enää.
Jos pääsiäislahjoista puhutaan, niin kun tässä nyt siivoillaan ja järjestellään asioita, niin sattuipa kynsiini Jaakon ylioppilaslakki! Ikävä äiti tietenkin kuljetti sen torille, jossa tiesi Jaakon perheen vierailevan – itse herra oli pelaamassa salibandyä paikallisessa ottelussa.
Nyt on muuttokuorma siis keveä: siitä puuttuu Jaakon ylioppilaslakki! (ei kerrota kenellekään, että olen lakkia lainannut. Koska se on niin puhdas ja oma pääni on kasvanut lakkiaisistani paljon, johtuen tietenkin siitä, että älykkyyteni on paisunut äärirajoilleen, eikö? Tietenkin oma hattuni on kellastunut ikääntymisen (lakin siis, ei suinkaan kai minun?) takia. Mutta täytyy tunnustaa, että isoimmat tahrat siihen kai tulivat ihan ensimmäisistä tanssiaisista Imatran valtionhotelissa, toukokuussa ylioppilasjuhlissa vuonna 1976.