New York, 28.9.2008 Jos kuvittelisi, että sunnuntaiaamu aukeaa täällä rauhalliseen kirkonkellojen kuminaan ja hiljentyneisiin katuihin, jossa perheet käyskentelevät sunnuntaikävelyllä, niin turha luulo. No sitä tietysti elämä on vähän syrjempänä, mutta ainakin tässä Tribecan ja Midtownin kulmilla ei mistään huomaa, ettei ole työpäivä – ja monillahan se onkin. Pyyhälsimme Macy´s tavarataloon, paikalliseen Stockmanniin, joka kuulemma on maailman suurin. Vähän epäillen suhtaudun näihin määreisiin, täällä tunnutaan kaikesta sanottavan, että maailman suurin. Entäs Harrods tai KaDeWe – eikös niistä sanota samaa?
Hintataso vaatteissa ja ruoassa on täällä ihan toista kuin Suomessa. Tietysti kallista löytyy, mutta noin periaatteessa tavallisen perhebudjetin miettijän kannalta voisi pärjätä paljon pienemmälla rahalla näissä jokapäiväisostoksissa. Kyllähän amerikkalaiset myös purnaavat ”kalliista” bensasta, vaikka sekin on ollut ainakin viime kesän aikaan vielä puolet meidän hinnoistamme. Kulutusyhteiskunta haluaa tietysti kuluttaa mutta maksaa ei halua kukaan.
Metroasemat ovat kuumia, nokisia paikkoja, ei puhettakaan seinämaalauksista ja kiiltävistä marmoripinnoista, kuten Pietarissa esimerkiksi, jossa kaikki on siistiä ja esteettisesti mietittyä. Täällä metro on pelkkä kulkuväylä, ja se todella toimii. Olisi katastrofi tälle liikenteelle, jos maanalainen versio poistuisi käytöstä. Metro ei tunnu mitenkään pelottavalta paikalta, mutta voisin kuvitella, että keskiyön aikaan yksin ei kannattaisi ainakaan ihan Bronxin tai Harlemin päätepysäkeille ajella. Ei ole näkynyt väkivaltaa eikä juuri huumehörhöjä – no yksi kaveri Chambersin asemalla, joka on hotellimme edessä, on lepäillyt odotuspenkillä jo pari päivää keskustellen välillä itsensä kanssa; en tiedä minkä aineen voimalla. Kahdeksannen Avenuen kulmilla eilen tuli vastaan myös kenties asunto- tai päihdeongelma, kun nuori nainen nukkui keskellä jalkakäytävää sanomalehdet peittonaan.
Musikaali Grease täytti odotukset. Tanssit ja laulu oli hiottu (tai hioutuneet) tasaisen laadukkaiksi, yleisö tempautui mukaan ja vauhtia sekä väriä riitti. Se oli niin kovin, kovin amerikkalaista, mutta ihailtavan varmaa. Musikaali oli sikäli ajatuksiakin herättävä, että siitähän puuttuivat esimerkiksi värilliset esiintyjät. Juonihan oli sijoitettu 60-luvun high school -ympäristöön eikä siihen aikaan tainnut olla mustalla nuorisolla juuri asiaa yläluokan kouluihin. Itse tarinan opetuskin on vähän epäilyttävä: Sandra, joka täyttää koulukiusatun tunnusmerkit, saa rakastamansa Dannyn sydämen ja tovereiden ihailun vasta, kun muuttuu kiltistä nörtistä sähäkäksi ja meikatuksi diskomimmiksi. Toisaalta, onko tämä myös tarina siitä, että jokaisesta löytyy potentiaalia ja sisäinen prinsessa, joka pitää vain patistaa esille? Ei kuitenkaan rahat menneet hukkaan – tykkäsimme kaikki! Jos vielä olen samaa mieltä, kun visalasku vingahtaa kuun lopussa, on Broadway vienyt sydämeni…
Nyt vihdoin näyttäisi päivä kirkkaalta, kun aamu valkenee uuteen uljaaseen työviikkoon ja newyorkilaiset kiirehtivät kahvimukit kourassa sorviensa ääreen. Ja roskapankki tuli sitten Wall streetille pelastajaksi, sanovat uutiset.
Sillä kadulla näytti kyllä olevan ihan rauhaisaa, kun käveltiin siellä lauantai-iltapäivänä.