Hyvästi?

Istun maaliskuun auringossa terassilla. Katselen pihaa, jonka kohta jätän. Istutukset, kivipuutarhan, Flammentanz-köynnösruusun, jota kaikki naapurit ihailivat, laattapolut, perinnekasvit. Ne istutin, hoidin, kastelin, leikkelin, lannoitin, rakastin ja ihailin, nuuskin tuoksut, hyväilin auenneet kukat. Tiedän ihmisiä, jotka ovat halanneet jättäneensä omenapuut ja talon nurkat.

Minusta ei tunnu miltään. Minkä takia? Olen tunteeton kylmä, zombi? Katson puutarhaa ja ajattelen, ettei minua liikuta. Näinkö se on? Minua ei liikuttanut paljon edes äidin kuolema, koirani kylläkin!

Isää en osannut hyvästellä, mutta häntä on iso ikävä. On myös ikävä lapsuudenkotia ja sen omenapuita. Niistä luopumista ei esiteini koskaan ymmärtänyt eikä hyväksynyt. Siitäkö tämä juurettomuus ja tunteettomuus johtuu? Tämä talo on vain yksi paikka. Toki rakas. Täällä ovat lapseni saaneet kokea maalaismaisemaa, kavereita, hevosonnea. Miksi minusta ei nyt tunnu miltään ja miksi esiin eivät tule ainoastaan onnelliset asiat vaan takaraivossa väijyvät draamat, jotka eivät kuitenkaan ole olleet mitenkään isoja noin yleisellä mittakaavalla? Ei murhia tai väkivaltaa, ei pettämisiä tai irtosuhteita, lapset turvallisesti ympärillä, vaikkeivat aina onnellisia (en uskalla kysyä). Ja kaikki tämä yhdessä rakennettu, rakastettu, maksettu. Pitäisi olla surullinen. En ole. Olen vain helpottunut. Tämä on nyt ohi. Kiitos universumille. Pääsen eteenpäin.

Talokaupat

Rakkaan kotimme, ihanan kyläyhteisömme osakkuuden, uskomattoman hyvän naapuruussuhteemme luovutamme nyt reippaalle uudelle asujalle. Huhtikuu menee vilkkaasti, luulin että se on pitkä, mutta ei! Kaikki pienet lippuset ja lappuset, kankaat, lankakerät, haravat ja lapiot… Ja tämä perjantai-ilta, kun radiosta kuuluu Shochking Bluen My Blossom Lady. Miten minä aina ajattelin, että sitten kun on aikaa, kuuntelen näitä ihania lauluja rauhassa…? Nyt takaraivo tykyttää: mitä poistetaan, mitä jätetään!

Olen jotain oppinut, mutta silti en ihan täydesti pysty olemaan läsnä. Kaikki on niin hyvin. Kiitän universumia siitä, että osasin vetää luokseni tämän onnistumisen. Silti hermoilen asioista, jotka pitää tehdä. Nyt herätän itseni hermoilusta: miksi? Kaikki kuitenkin järjestyy.

Universumi ja vetovoiman laki tekevät tehtävänsä. Sinulle tulee asioita, joita vedät puoleesi… Tai ja ehkä, osaatko käyttää ajan hyödyksesi`?

Vastaa