Elämä voittaa

Aurinkoinen sunnuntai. Aamulla koirien kanssa pieni lenkki – lumi oli jo alkanut vähän sulaa aamuauringossa, mutta ulko-oven toiset kiviportaat olivat todella liukkaat. Siis suunnattiin taas Yliopiston mäelle, jossa oli tietenkin tosi hiljaista noin aamuyhdeksältä. Eilen pientä opiskelijoiden riekkumista olin kuulevinani, mutta ymmärrettävistä syistä se oli vaiennut.

Oli ihanaa laittaa ruokaa muillekin kuin itselleni. Sirkku ja Tuomas tulivat täsmällisesti sovittuun aikaan. Tarmon (kuusamolainen vassariystäväni, rokkari, bodari, kasvissyöjä, etc.) myskikurpitsalasagne tuntui maistuvan, vaikka vähän sovelsin reseptiä ja sain aikaan kuivakkaamman version herkusta. Maku mielestäni oli kyllä ok. Lisää tänne vain ystäviä, olen nyt ehkä löytänyt itsestäni ruokaa harrastavan ja laittavan nonnan/mummon/бабушкаn.

Huomasin jotenkin äkkiä, että Turun Tähtitorninmäki näkyykin kattoikkunastani. Ja kun isokoiran kanssa lähdettiin lenkille, paljastui, että sehän oli tuossa alle kilometrin päässä! Ne portaat, jotka sinne kiipesimme, olivat tosi vaativat eikä niitä ollut huollettu, mutta ylhäällä maisemat olivat tyrmäävät.

Hienot näköalat Tähtitorninmäeltä.
Tähtitornin rakennus säästyi Turun palolta aikoinaan.

Ajattelen koko ajan, ihan kuin ystävänikin, jotka tänne suunnittelevat vierailua, että kesällä, kesällä… Ymmärrän. Kesä voi täällä olla ihan hurmaava. Mutta me turkulaiset (huomaa: ME) asumme täällä koko ajan ja ainakin minä löydän joka päivä talvellakin kaikkea, minne pitäisi ehtiä. Se tietenkin johtuu myös siintä, että työelämässä ei ollut mahdollisuutta valita jäätkö kotiin lukemaan hyvää kirjaa vai lähdetkö esimerkiksi kaupungille kahvilaan tai johonkin näyttelyyn tai lenkille tai – mihin vaan! Mutta malttamattomasti odottelen kesää ja sireenien kukintaa.

Vastaa