Taas mennään! Suhaaminen kahden kodin välillä jatkuu. Tytöt olivat nyt molemmat mukana kaupungissa ja ihan hyvinhän se meni. Tosin autossa sain pitkiä katseita ja kyllästyneitä huokaisuja:
Riitu-vanhuskin silti hengessä mukana ja innoissaan, kun pääsi toisen kodin keittiöön, lelukopalle ja ihanan pehmeään uuteen petiin.
Yläkerran avoraput kuitenkin neiti päätti panna boikottilistalle. Aiemmin hän kipitti niitä innoissaan, kunnes jossain vaiheessa äkkiä huomasi, että hittovieköön, tuosta rappujen välistähän näkyy ihan ulko-ovelle asti ja siitähän voisi vaikka pudota (no periaatteessa kyllä, jos ahtautuu pienestä välistä päättäväisissä itsemurha-aikeissa). Siitä lähtien olen kanniskellut neitiä ylös ja alas, koska vikinää ei ole kiva kuunnella. Voi tietenkin joskus käydä niin, että hän vain päättää jäädä alakertaan ja käyttää yksinäisyyttä hyväkseen, kuten tiistaina, kun uskalsi kyllä hypätä pöydälle tarkistamaan, olisiko siellä jotain hyvää (ei ollut, sekin pettymys). Ja se katse, kun tulin alas: nih, mitäs jätit mut yksin!
Ihmisen pitää suorittaa, siitä ei vain tahdo päästä. Pitää liikkua, nukkua tarpeeksi, tehdä hyödyllisiä asioita, sivistää itseään, rentoutua. Ihan aiheellisia pitäätehdä-asioita. Kunhan eivät mene stressaamisen puolelle. Yliopistonmäen pikku kämpässä on olo rauhallinen ja seesteinen kaikesta ”pitäisi tehdä” -jutuista huolimatta. Usein illalla ajattelen eri tavalla kuin aikaisemmassa elämässä. Ennen hermostuin, kun tänään suunnittelemani asia ei tullutkaan tehdyksi. Nykyisin sanon itselleni: hui-hai, huomenna sitten – tai ylihuomenna! Onnittelen itseäni, että pystyn tähän, usein, useimmiten, en aina.
Olihan minulla listaa myös tälle viikolle. Kävinkö hankkimassa liikuntarannekkeen: en. Kävinkö juoksemassa viisi kilometriä: en. Istutinko ystävän tuomat pelakuun taimet: en. Noh, siivosin kuitenkin keittiön kaapit, pesin ikkunan, josta ihana kevätaurinko suorastaan porotti keittiöön sumeiden tahrojen läpi. Kävelin Kissin kanssa Tuomiokirkon sillan yli ja Auran rantaa aina Tuomaan sillalle ja siitä yli takaisin kotiin. Bongasin Piispankadulla ruusupuiston, jonka hehkua ensi heinäkuussa en malta odottaa. Aloitin Kissille villapaidan, samalla mallilla kuin Riitullekin tein:
Täällä Hämeessä nyt vähän vaalihommia. Vaalikampanjaa autan ehdokkaaksi asettuneen ystäväni puolesta. Tuntuu oudolta. Olen aktiivisesti unohtanut kaikki käytännöt: kuinka paljon esitteitä kannattaa tilata, mistä, miten toimii työkalu, jolla esitteitä taitetaan…
Italian opiskelussa ollut tauko, kun kaksi viikkoa on pidetty ”hiihtolomaa”. Olen kyllä ahkerasti seurannut kaiken italiankielisen, mitä tv lähettää. Ihan pirteä uusi yllätys on ollut Teemalta tuleva Syyttäjä Imma Tataranni, kauniissa Basilicatan maisemassa työskentelevästä naisjuristista kertova sarja: Imma ratkoo rikoksia ja on todella energinen ja energisoiva, suosittelen!
Aamulla sitten koulunpenkille taas. Italian opiskelu jatkuu. Iltapäivällä tulee ystäviä kylään, sillä vähän juhlanpoikasta: puoliso täyttää 75 vuotta! (jestas, en uskalla edes kommentoida). Saattaa olla, ehkä mummon murutkin ilmaantuvat, joten ihana viikonloppu odotettavissa.
Viikon voimalauseet silti tarvitaan:
Eli vapaasti suomennettuna: ”Ei ole koskaan liian myöhäistä keksiä itsesi uudelleen. Aloita uusi ura 40-vuotiaana. Rakastu 50-vuotiaana. Opettele tanssimaan 60-vuotiaana. Aloita täysin uusi elämä 70-vuotiaana. Älä enää sano, ettet voi. Sinä voit ja sinun pitää. Unelmilla ei ole parasta ennen -päiväystä!”