Istuskelen vanhan puutalon keittiössä, koska keittiö on melkein paras paikka kaikissa taloissa. En saanut puuhellaa syttymään, mikähän siinä on, että maalaistyttö ei osaa enää? Niin jo kaipasinkin tänne yliopistonmäelle, tuomiokirkon kellon ääneen ja näiden lattialankkujen narinaan. Nyt viivyn ainakin muutaman päivän, yritän saada turkulaisia asioitani hoidettua ja huomiseksi luvattua aurinkopäivää hyödynnettyä Kiss-koiran kanssa jossain jokirannassa.
Oli tämä viikonloppu täynnä surua, kaipausta, mutta myös ystävyyttä, toveruutta, hyviä keskusteluja ja kodikasta yhdessäoloa.
Toverimme Ville lähti lauantaina viimeiselle matkalleen.
Hautajaiset, muistotilaisuudet ovat raskaita ja niissä tulee surun lisäksi se käsittämätön tunne: onko tuo ihminen oikeasti nyt poissa kokonaan, emmekö enää ikinä kohtaa`? Se on jotain, jota ei vain osaa käsittää. Uskon itse, että kohtaamme vielä jollain energian tasolla, mutta ei varmasti koskaan fyysisesti, siten, että voisimme halata ja pitää kädestä.
Lauantain surujuhlasta kiirehdimme sitten kotiin, koska blinitaikina oli jääkaapissa ja lisukkeet odottelivat esillepanoa. Jaakko-poikani appivanhemmat tulivat illalla meille syömään. Nämä meidän yhteiset ruokasessiomme ovat aina olleet iloa ja hyvää mieltä täynnä. Niin nytkin. Itse asiassa se oli hyvä lopetus vähän murheelliselle päivälle. Liian vähän elämässä on tilaisuuksia jutella, vaihtaa mielipiteitä, ehkä vähän väitelläkin. Ja onhan meillä tietenkin yhteinen harrastus: kehumme omia lapsiamme ja etenkin niitä lapsenlapsia.