Joskus vaan käy näin. Nukun nykyisin pitkiä, kahdeksankin tunnin unia. Näen omituisia unia kylläkin, mutta ne eivät ole mitenkään pelottavia. Mutta toisinaan käy siis näin kuin nytkin: kello on neljä enkä ole nukkunut silmäntäyteistäkään – lukuun ottamatta sekunnin triljoonasosaa, jona huomasin torkahtaneeni kirja vatsan päällä. Silloin, oi silloin olisi pitänyt vain sammuttaa valot ja antaa unen tulla, mutta kun höhlä vaan tarttui kiinnostavaan kirjaan uudelleen, etsi hukkaantuneen sivun ja rivin, jolle jäi. Ja sitten se oli menoa, ja tässä ollaan.
Yritän mahtua kapeaan sänkyyn, jossa pikkukoira on änkeytynyt peiton alle jalkopäähän (ja murahtaa jos liikaa siirtelen asentoani) ja isompi taas nukkuu ihan kuin Euroopan omistaja suurin piirtein keskellä sänkyä, ellei nyt sitten hivuttaudu ihan iholle niin että kuono on kaulan päällä tai nenä korvassa, jonne vienot henkäykset ja raskaat huokaukset sitten tuovat intiimiä tunnelmaansa. Kas kun se leveä sänky on siellä Turun kodissa, ja nyt on Loppi-viikko kaikkine täällä tehtävine pikku askareineen.
Pikku askareet ovat esimerkiksi kirpputoripöytä, jota piti vahtia ja järjestellä. Puolet tavaroista meni kaupaksi enkä jäänyt häviölle, mutta ottaahan se päähän taas raahata loput vaatteet ja astiat takaisin kotiin ja aprikoida, viitsisikö vain lahjoittaa pois vai vieläkö yrittäisi… On sellaisiakin tavaroita, joista pitkin hampain luopuu eikä niitä haluaisi ihan ilmaiseksi antaa. Jos joku niistä vähän maksaa, tarkoittaa se myös, että hän todella niitä tarvitsee ja arvostaa. Tavaroita on kyllä saatu poistettua tulevan muuton tieltä kiitettävästi. Huomenna käyn kirjahyllyn kimppuun ja kovetan sydämeni: ne kirjat, joita luen uudelleen ovat enää harvassa; ne joita en enää ole lukenut vuosikausiin. pitää antaa pois. On myös monia sellaisia, jotka tulevat mieleen ajoittain ja niistä saa lohtua ja ideoita, kuten monet runokirjat. Kaarlo Sarkian, Eino Leinon, Katri Valan tai Harmajan runot elävät edelleen ja ne pitää säilyttää.
Nytkin olen etsiskellyt sopivaa säettä lauantain hautajaisiin: toverimme Ville saatetaan viime matkalle. Työväen surumarssissa on tähän niin sopivat sanat, mutta ne eivät toki istu jäähyväisiksi: ”Rauhan me silloin saamme loppumattoman, kun meidät lasketaan poveen maamme armahan…” Ehkä laitan punaisen ruusun tai neilikan kanssa vain kiitokset ystävyydestä. Hautajaiset eivät ole mikään kaivattu tilaisuus ja itse olen (kuten todettu usein) kova itkemään liikutuksesta, joten vähän pitää itseään kasata lauantaita varten.
Ulkona on kova tuuli – kävin ikkunasta katsomassa, miten puut taipuvat ja vähiin kutistunut lumipeite sen kuin hupenee. Ilmassa on ollut jo kevättä, vaikka huikean kirkkaat helmikuun aurinkopäivät olivat ihan äsken.
Dementiako iskee? Vuokarisäntä oli käynyt Turun asunnossa ja laittoi hymiöiden kera viestiä: ”Täytin puulaatikon, kastelin sun kukat ja sammutin telkkarin yläkerrasta”. Mitä hittoa! Olen vieläkin järkyttynyt. Tv on siellä soitellut viikon ja enemmänkin. Minä, joka aina (lue=aina!) tarkistan hellan pois päältä, jääkaapin ovi kiinni, vessassa ei hana juokse, valot sammutettu, radio kiinni, kynttilät sammutettu, puuhellassa ei edes himmeää kekälettä… Ja tv päällä, en voi käsittää! Olenko alzheimerissa siis jo? Mietin pääni puhki ja halutti heti kaahata tuo 156 kilometriä tarkistamaan, mistä on kyse. Mitä se nyt olisi auttanut, kun telkkari on kiinni eikä hätää. Mutta kun aloin sitä oikein pohtia, muistin, että lähtiessä oli kiire, kun piti olla ennen puolta päivää Lopella; koira odotti hihna kaulassa eteisessä ja pihassa oli sähkökaapelin kaivajat ja autoni alkoi olla kai tiellä. Eikä sekään vielä. Muistin, että uusi dvd-blueray -soitin oli juuri otettu käyttöön ja tarkistin siitä, ettei levy ollut jäänyt sisälle. Ehkä se avasi myös telkkarin? Minä en kenties saa tätä mysteeriä koskaan tietää, mutta tutkin asiaa heti ensi viikolla. Takaisku! Lannistunko? En. Elämä on. (on muuten verraton toteamus, kukahan sen oikein keksikään, kunnioitusta hänelle)
No nyt kun tässä näköjään on aikaa aamuyön verran, niin kerronpa vielä, mitä kivaa olen tehnyt. Olen varannut minulle ja ystävälleni liput Antti Tuiskun konserttiin Tampereelle! Antti on ihan ehdoton paras sympaattisin Suomen pop-taiteilija! Siis taas sinne samalle Nokia Arenalle, missä syksyllä koin Stingin. Sitten huomasin, että Kormu Run vihdoin järjestetään ja aion ilmoittautua. Se 10 kilsan juoksu on jäänyt jo kahdesti väliin koronan takia. Jos nyt ei siihen päivämäärään tule mitään muita ISOJA juttuja. Suunnitellaan näet ystävän kanssa jonkinlaista halpamatkaa kevääksi. Minulla on Finnairin pisteitä käyttämättä ja ne poistuvat ennen maaliskuun loppua, joten paineita on. En tiedä, mihin ne loppujen lopuksi hyödynnetään, mutta en kyllä haluaisi niitä Finnairille lahjoittaa.
Kun nyt kirjoista äsken oli puhe, suosittelen kovasti Anna Perhon jo aikoja sitten (2011) julkaisemaa kirjaa Anna palaa – Elä omaa elämääsi, älä muiden. Se nyt vaan sattui silmääni kirjastossa. (Minulle käy aina näin: palautan kirjat viime tingassa enkä pystyisi ottamaan mitään uutta, kun jokin uutuuskirja on kesken ja palautuspäivä lähenee – ja sitten tulee eteen juuri näitä kiinnostavia. Mutta annas olla, jos menet kirjastoon ilman mitään suunnitelmaa vain hakemaan ”jotain”, niin todellakin, koko kirjasto on täynnä kaikkea ihan hömppää, jota ei todellakaan halua kantaa kotiin) Mutta tämä Perhon kirja on niin tervehdyttävä ja realistinen ja rehellinen. Ennen kaikkea sen sanoma on juuri se, mitä itse nyt olen alkanut edes hitusen ymmärtää: kukaan muu ei saa määritellä sinua eikä sinun elämääsi kuin sinä itse. Tässä yksi kiteytys Perhon kirjasta:
Ihmisiltä aina kysytään niiden elämän mottoa. Senhän odotetaan olevan jotain ylevää, humaania, kaunista. Minä sain mottoni Hal Elrodin Aamun ihme -kampanjasta tai onkohan se nyt verkosto. Joka tapauksessa se on yksi niistä ajattelusuunnista, jotka todistavat todeksi sen, että ihminen pystyy niin paljon enempään kuin mitä luulee tai mitä hänelle on opetettu. Motto tai elämänohje, minusta aika hieno, sillä se antaa mahdollisuudet kaikkeen ja omin sen heti: ”Unohda logiikka, rajat ja käytännöllisyys!”