Täällä taas, rumbassa. Miten joku voi sanoa olevansa ruuhkavuosissa pienten lasten kanssa. Minusta ne vuodet tuntuvat lepokodilta nykyisyyteen verrattuna! No tietenkin, olen vanhempi. Omat odotukset näistä vuosista ovat ihan muuta kuin todellisuus. Luulin, että nyt helpottaa kaikki.
No eipä. Huolia pukkaa, talous kuralla, mikään ei ole varmaa, kaikki kesken, vastuu painaa. Luuliko joku, että nyt loikoillaan, sauvakävellään, kilistellään skumppaa teatterilämpiöissä ja huhhuh-huilataan? Näin se ei mennyt.
Mutta pitikö sen oikeastaan mennäkään näin? Elämä tuo kaikenlaista. Joku on sanonut, ettei ”mulle taakkaa anneta suurempaa kuin kantaa voin” (tämä muotoilu oli Samuli Edelmanin, mutta muitakin on). Ihan en allekirjoita, koska Suomen itsemurhaluvut ja niin edelleen.
Tämä viikko alkoi sunnuntaina, kun heräsin syksyyn kotona. Se on tuonut tullessaan maananataista lähtien kunnanhallituksen kokouksen, ikäryhmien pienenemisen pohtimisen työryhmäkokouksen, Riihimäen terveyskeskuskuntayhtymän hallituksen kokouksen, valtuuston iltakoulun. Kylmiltään (tai lämpimiltään Välimeren lämmöstä) hyppäsin ruotuun, ehkä hieman ulalla, mutta kuitenkin. Kyllä ihminen jaksaa jos vain intoa riittää. Nyt vähän tuntuisi, että voisi hellittää – jaksaminen on ihan kunnossa, mutta onko järkeä olla fossiilina järjestelmässä, johon olisi tilaa muillakin? En ihan hevillä luovuta, mutta pieni ajatus itää jossain syvällä.
Sitä paitsi tässä viikossa on ollut pari niin hienoa juttua, että velvollisuudet kuittaantuivat. Ensiksikin: Stingin konsertti Tampereella Nokia Arenassa. Kävin siellä Jaakon anopin kanssa, siis mummot baanalla! Mikä ihana kokemus: olla vain ja lillua musiikissa, valoissa, kauniissa sävelissä. Sain voimaa ja iloa. Näin se into riittää ja jaksaminen. Toinen tapaaminen oli opiskeluystävä Teijan kanssa. Monen vuoden jälkeen tavattiin ja juteltiin väliin jääneistä vuosista. Asuimme aikoinaan Tampereella TTT:n näyttelijän Antti Sepän alivuokralaisina (tai yli-, koska asunto oli rintamamiestalon yläkerrassa) opiskellessamme Kieli-instituutissa. Ja mitä kaikkea siihen asumiseen sisältyikään! Siitä ehkä voisi saada nuorisoromaanin – laitetaan harkintaan. Kuitenkin, synkkasi yhä niin hyvin. Tuntui kuin mitään vuosia välissä ei olisi ollutkaan. Meillä on saman ikäiset tyttäret ja kuopukset ja vähän samanlaisia haasteita ollut elämässä. Ne haasteet eivät ole olleet niinkään se yhdistävä tekijä, vaan se, että mielestäni meillä oli aika perhanan kivaa se asuminen ja opiskelu yhdessä. Joka tapauksessa mahtavaa, että nyt taas ehkä tavataan useammin, kun kumpikaan ei ole työelämässä ja aikaa on (lue: pitäisi olla).
Minulla on ainakin kolme sellaista ystävää, joiden puolesta olen ollut huolissani, sairauksien ja jaksamisen vuoksi. Olen lähettänyt joka päivä voima-ajatuksia heidän suuntaansa. Olen kiitollinen jos ne ajatukset ovat tehneet hyvää. Eikä mitään jos, vaan kun. Yhä edelleen, saa nauraa, mutta ajatuksen voima on suunnaton.
Vielä yksi suloinen asia: ystäväni pieni Kiss tuli kotiin! Sankariäiti sai kaksi potraa poikapentua, jotka ovat hänet uuvuttaneet täysin ja tänään oli hyvä päivä palata kotiin, rauhaan. Kaikki meni oikein hyvin alussa. Kissaa ja Riitu-koiraa ei juuri noteerattu. Syötiin hyvin, oltiin reippaana lenkillä. Mutta sitten: ilta tuli ja haikeus. Kissiä itketti, vähän etsittiin poikia. Sitten vain äidin lähelle, käpälä hapuili käteeni. Voi Kiss, tiedän hyvin, että luopuminen on kova pala.
Huomiseen toripäivään leivoin kesäkurpitsapiirakoita. Piti tehdä myös omenapiirasta, ei jaksanut eikä ehtinyt. Mutta aamulla reippaana torille kello 8.00, tai jotain sinne päin.