Tässä he ovat. Toissa kesänä heitä kalastelin netissä ja vihdoin Lopen perukoilta löysin. Puutarhatontut – heissä on jotain ikuista viisautta.
Näiden ukkelien kanssa kaksi vuotta olen viihtynyt. Tosin kaksi talvea olen joutunut heidät sulkemaan työhuoneeseeni, mistä olen saanut syleksittyä ylenkatsetta (ukot ylähyllyllä). He eivät tykkää todistetusti Waltteri Torikasta tai Amadeus Lundbergista, vähän ehkä Katri-Helenasta. Olen ollut kovasydäminen enkä huomioinut ukkelien musiikkitoiveita. Anteeksi, mutta en kovasti kadu!
Mutta viime aikoina en ole huomioinut juuri kenenkään näiden ukkeleiden toiveita, että sikäli. Olenko siis tullut itsenäiseksi? Edes puutarhatonttu ei alista minua! (siskot, tässä teille esimerkkiä)
Se luopuminen silti. Olen nyt suostunut adoptioon. Ystäväni adoptoivat kuusi puurtarhatonttuani. Koska tiedän, ettei tämä levoton elämäni kenties sovellu ukkojen sielulle. Olen huolestunut ja surullinen (salaa olen vähän iloinen, tämä pöytäkirjan ulkopuolella).
Draama ei ollut pikku-ukkojen kannalta iso. Vain minä olin hankala. Adoptioperhe ei ollut iloinen jatkuvista kysymyksistäni, joihin kuului mm. se, onko tulevalla puutarhemännällä/isännällä autossaan tonttuturvaistuimet. Ja hyvänen aika, niitähän pitää olla kuusi kappaletta! He väittivät, että turvaistuimet ovat paikallaan. Näin luovuttavana ”äitinä” epäilen. No, yritän iloita siitä, että ukkelini pääsevät hyvään kotiin.
Olinko huono emäntä ukoille? Mutta tonttu-ukot, jos joskus olin ikävä, ei muistella pahalla!
Siis tähän on tultu. Ihmisen pitää pärjätä puutarhatonttuihin kenties iskostuneiden syyllisyydentunteidensa kanssa. Piti tämäkin päivä nähdä.