Niin, sitä Kiss-koiran juoksuaikaa nyt odotellaan, että pääsisi treffeille uhkean uroksen kanssa. Itsellä juoksuaika huipentui joksikin aikaa tämän päivän Naisten Kymppiin. Ei niinkään hyvällä kunnolla tai taidolla, mutta yltiöpäisyydellä ja uskolla selvitin kuin selvitinkin matkan ihan noin niin kuin omasta mielestä mallikkaasti. Vaikka en paljon ehtinyt enkä viitsinyt juoksuharjoitella, osin liukkaiden tai rapaisten teiden takia, osin laiskuuttani, lähdin kuitenkin tapahtumaan. Se on aina jotenkin niin voimaannuttava ja positiivinen. Ihmiset hymyilevät, katsojat kadunvarsilla kannustavat ja itselle tulee hyvä mieli, että sentään minäkin joskus jotain. Tässä siis lopussa henkihieverikuva:
Päätin, etten kilpaile, vaan hölkkään leppoisasti koko matkan enkä pysähtele. Pienen paussin tein, kun hörppäsin tankkauspisteellä puoli kupposta vettä. Reitti oli aivan uusi ja olikin kiva katsella Salmisaaren rantaa ja Ruoholahtea, paikkoja, joissa en ole koskaan ennen käynyt. Täytyy sanoa, että 8 kilometrin kohdalla alkoi ahdistaa: eikö tämä piru vieköön vieläkään lopu! Mutta huolimatta siitä, etten tähdännyt muuhun kuin että jaksan juosta tauotta koko matkan hissukseen, oli aikani aivan niitä samoja kuin aina ennenkin: 1t10 min-1t20min välissä. Tänään tunti ja 17 minuuttia. Itse asiassa en muista, kuinka mones kymppi tämä oli – ehkä Helsingissä seitsemäs ja kolme olen juossut kotoisasti Kormussa. Olin aika tyytyväinen, koska loppukilometreillä tuntui, että jähmetyn jääksi tai suolapatsaaksi. Jäin siis kuitenkin henkiin!!
Kivaa oli myös kympin jälkeen. Käytiin puolison kanssa syömässä aiemmin tuntemattomassa italialaisessa (no kuinkas muuten…) trattoriassa nimeltä Sogno. Runeberginkadulla, aika lähellä Naisten Kympin tapahtumapaikkaa. Ajattelin, että olen tämän ylellisyyden nyt kaiken niukkuuden keskellä ansainnut. Ja olihan löytö! Ruoka oli taivaallista, sekä melanzane (munakoisopaistos), sitruunarisotto sekä myös kuulemma vasikanmaksa. Ja juomat kaikki aitoja italialaisia. Tästähän meikäläinen tykkää, mutta tykkäsi myös puoliso. Tarjoilija totesikin, että meillä on kaikki italialaista paitsi ei kaikki henkilökunta.
Vielä kirsikka kakun päällä: eka kertaa vierailimme Oodi-kirjastossa. Itse vähän olen sitä arvostellut, sillä opusten määrä tässä Helsingin uudessa pääkirjastossa ei ole mitenkään mahtava. Mutta kun pääsin sisälle, innostuin. Mitä kaikkia ihania toimivia ja yleisölle avoimia tiloja siellä onkaan! Voi pelata, kuunnella musiikkia, lainata tietokonetta, pitää palavereja, kahvila on, lapsille omia paikkoja. Ja myös ihana terassi, jossa voi ihailla vaikka eduskuntatalon julkisivua ja siemailla kahvia. Ja pihalla on leikkipaikkoja sun muuta. Vaikka en ole modernin muotoilun ystävä, huomaan nyt, miten tyylikkäästi Oodi ja Musiikkitalo sekä Kiasma istuvat rautatieaseman ympäristöön. En enää ihmettele, miten ulkomaiset vierailijat ihastelevat tätä kombinaatiota. Kunhan ette vain Helsingin päättäjät koske aseman kauniiseen Vltava-rakennukseen ettekä peitä isoilla rakennuksilla asema-aukiota! Silloin en ala mitään.
Konmaritus jatkuu kotona. Mitä enemmän kaivelen kaappeja, sitä hurjemmalta urakka näyttää. Tsemppaan itseäni: jos olet jaksanut rahdata tämän kaiken kotiisi ja vielä maksanut oikeata rahaa näistä nyt niin tarpeettomista tavaroista, voit kyllä samalla vaivalla ja ihan ilmaiseksi poistaa ne elämästäsi.