Palasin kokous- ja kyläilymatkalta Imatralta samana päivänä, kun Euroopan uusi Hitler hyökkäsi Ukrainaan. Sade roiskui tuulilasiin kuutostiellä ja itsellä kyyneleet pyrkivät esiin. Lauloin ääneen Agit Propin ”Nataliaa” ja ajattelin myös saman yhtyeen levyttämää Jevtushenkon runoa ”Haluavatko venäläiset sotaa”.
Kaikki myötätuntoni on Ukrainan puolella. Rohkea ja päättäväinen kansa on nyt Kremlin harhaisen hallinnon maalitauluna, syyttä ja laittomasti. Venäjän kansaa käy myös sääliksi. Nuoria miehiä, jotka pakotetaan ja huijataan sotaan. Äitejä ja siskoja, vaimoja, tyttöystäviä. Myös sitä osaa kansasta, joka valitettavasti uskoo lujasti kaiken Putinin median lähettämän propagandan olevan totta.
Jo pitkään jatkunut vapaan median pimittäminen ja valheellisen totuuden tykittäminen ovat saaneet aikaan sen, että niin moni Venäjällä uskoo oikeasti, että ”länsi haluaa tuhota Venäjän”, ”Itä-Ukrainassa tapetaan venäläisiä, lapsiakin, kansallisuutensa vuoksi” tai ”Kiova on narkkarien ja natsien hallussa” (niin, presidenttikin lienee natsi, vaikkakin on juutalainen…),”Ukraina on alunperin ja luonnollisesti osa Venäjää ja vain Leninin keinotekoisesti luoma valtio”.
Kun katsoo Putinin Kanal Ykköstä, tulee pahoinvointi. Siellä on sodan kuluessa keskusteltu tauotta panelistien kesken tästä kaikesta, vedottu noihin valeuutisiin, osanottajista osa on kiihtyneitä ja suorastaan hurmoksellisen aggressiivisia tästä ”vääryydestä”, joka nyt ansaitsee sotilaallisen hyökkäyksen.
Ukrainan presidentti Zelenskij nousee sankariksi, Eurooppa yhdistyy hullua, tai pelottavaksi hulluksi tarkoituksella teeskentelevää Putinia vastaan, ystäviä ei Venäjälle juuri enää ilmaannu. Kaikki tämä on tietenkin ihan muuta, kuin Kreml odotti. Ja miten noloa! Kysymyshän kuuluukin nyt: miten pieni vihainen ja nurkkaan ahdettu Putin voi säilyttää kasvonsa tässä sotkussa? Ei ainakaan vetämällä joukot pikaisesti pois. Joten jäljelle jäävät ratkaisut ovat kaikki huonoja, vaarallisia ja pitkäaikaisia.
Koska tiedän, että moni ymmärtämätön (en viitsi käyttää sanaa tyhmä, vaikka mieli tekisi) tulkitsee Putinin myötäilyksi sen, että opiskelee tai puhuu venäjää, että on tekemisissä venäläisten ystävien kanssa, rakastaa venäläistä kulttuuria ja maatakin. He menkööt itseensä ja miettikööt asiaa, jos heillä siihen välineitä yleensä on. Nyt puhutaan Kremlin hirmuhallinnosta eikä venäläisestä ihmisestä, joka ei varmasti halua sotaa eikä ansaitse vihaamme.
Olen jopa kuullut omin korvin, miten presidentti Tarja Halosta kutsutaan Putinin nuoleskelijaksi ja parjataan siitä, että halusi jalkaväkimiinat pois itärajalta. Kuvottavaa ajatella, että hyvissä väleissä suuren naapurin kanssa oleminen tai ihmisiä silpovien aseiden kansainvälistä kieltoa kannattaminen olisi jonkin diktaattorin mielistelyä. Minusta se on humaaniutta ja viisautta.
Sallin vielä yhden purkauksen tähän. Pahoinvointia aiheutti eduskunnassa Ben Zyskowicz lausuessaan jo aiemmin lainaamaani Jevtushenkon runoa ”Ei sotaa toivoa voi venäläiset milloinkaan…”. Olisitpa Ben osoittanut sen kohti Putinia tai hänen hallintoaan. Mutta ei, hän halusi taas kerran korostaa, miten ”suomalaiset kommunistit” tätä laulua lauloivat 70-luvulla” ja miten väärässä he olivatkaan. Runohan kertoo Venäjän kansan tunnoista toisen maailmansodan jälkeen. Ukrainan, Pietarin, Stalingradin ym. kärsimyksistä. Ben yhdisti laulun ikävästi (taas) siihen käsitykseensä, että suomalaiset vasemmistolaiset olisivat jotenkin yhä mukana tässä valheessa, mitä itänaapurista tyrkytetään.
Mikä kansa haluaa sotaa? En usko että mikään. Hallitsevien suuruudenhulluus on asia erikseen. Puolustautua pitää, kun on pakko. Mutta kansojenkin on pidettävä varansa ja huolehdittava siitä, että maassa on demokratia. Ettei käy, kuten naapurissa: toisen maailmansodan aikaisten kärsimysten ja traumojen varjolla rakennetaan marttyyriuden ja isänmaallisuuden tarina sellaiseksi, että se ei kannusta puolustautumaan ja ylläpitämään rauhaa ja demokratiaa, vaan päinvastoin oikeuttaa hyökkäämään häikäilemättä ja syyttä.