Lunta ja lukemista

Joka päivä vain suunnittelen, että kirjoitan blogia. Joka ilta sitten tammikuun alun huomaan, etten ehtinyt! Huomenna siis. Ja taas sama juttu. Elämä on kerta kaikkiaan niin mielenkiintoista ja mukaansa vievää, ettei sitä edes jaksa merkitä muistiin. Kuitenkin olisi itselle terveellistä kirjoittaa tapahtumista ja myös tapahtumattomuudesta.

Aluevaalikampanja ohitse ja hyvinhän se meni. Sain ääniä yllättävän paljon, olisikohan ollut 112, jopa naapurikunnista. Eihän noilla lukemilla ollut mitään mahdollisuuksia mennä läpi, mutta onpahan taas yksi kiva kokemus plakkarissa. Soppatykillä ihmisten kohtaaminen ja Lopen seurakunnan taas hienosti organisoima nettipaneeli olivat kivaa piristystä ja toistaalta myös oppimista ja soten haltuunottoa. Terveellistä. Uskon että sote-uudistuksesta tulee hyvä, kunhan sille annetaan aikaa kehittyä valmiiksi.

Nyt olen lukenut monta kirjaakin, joista vielä aion sanani sanoa. Mieleenpainuvimpia ovat Meri Valkaman Sinun, Margot ja Paavilaisen Kirsti Paakkasesta kirjoittama elämäkerta Suurin niistä on rakkaus. Niihin myöhemmin kirja-arvostelut -osuudessa. Toivon mukaan ei mene monta kuukautta 🙂

Nyt eletään kuitenkin myös synkkää epävarmuuden aikaa. Venäjä ja sen surkuhupaisa pikkudiktaattori kaipaa kunnioitusta ja ärhentelee väkivallalla. Hän ei vielä tiedä, ettei kunnioitusta saavuteta röyhkeydellä. Hän on ehkä myös unohtanut aivan taatusti lukemansa (koska kaikki entisen Neuvostoliiton ihmiset ovat sen lukeneet) Jevgeni Jevtushenkon runon ”Haluavatko venäläiset sotaa?”.

”Sotaako voisi toivoa
neuvostokansa todella?
Vastatkoon niitty hiljainen
ja kuiske koivumetsien

Ja haudoistansa kaatuneet
voi antaa siitä todisteet
Uskothan heidän lapsiaan?
Ei sotaa toivoa
ei sotaa toivoa
voi venäläiset milloinkaan…” ja niin edelleen.

Mutta vihalla ja kaunaisuudella ei saavuteta mitään, ainakaan mitään hyvää. Kuvitelkaamme Venäjän johto uudistamassa maataan siten, että strategiana olisi vaikka ”maailman nopein demokratiakehitys” tai ”sivistys ja hyvinvointi”. Onko tullut mieleen, hei?

Itselle on vaikea hyväksyä myös Kiinan paistattelua olympialaisten loisteessa. Kaikki uiguuriväestöön kohdistuva suoranainen väkivalta ja oman maan kansalaisten oikeuksien rajoittaminen ja valvonta aiheuttavat pahoinvointia minussa. Myös urheilussa kiinalaiset metodit ovat epäinhimillisiä, näkihän sen mm. kiinalaisen korkealle rankatun pienen luistelijatytön epäonnistuttua suorituksessaan: ei empatiaa, ei joukkueen tuen osoituksia, valmentajalta kylmää katsetta. Ja saihan suomalainen mäkihyppyvalmentajakin kenkää liian ”pehmeiden metodien” käytöstä. Kas, kun hän kannusti ja palkitsi ja urheilijat pitivät hänestä. Nyt pitää todella itseään hillitä, ettei sorru siihen tyypilliseen ”kaikki kiinalaiset ovat…”. Suuri osa kiinalaisista ei varmasti tiedä, mitä tapahtuu. Tai jos tietää, ei uskalla tietää. On säälittävää, että suuri kulttuurikansa tuhoaa itseään sisältä päin eikä ymmärrä, miten sivistys mitataan sillä, miten heikoimpia kohdellaan. Kuten sanottu, on vaikea pitää sisällään tuomitseminen ja yleistäminen. Uskon silti, että diktatuurimaiden kansat vielä nousevat ja syrjäyttävät nämä tukehduttavat valtiomuodot.

Myös paljon puhututtanut misogynia (naisviha) saa yhä kamalimpia muotoja. Tämän ja viime sunnuntain HS kertoi poliisin asenteista raiskauksia ja naisten kohtaamaan kotiväkivaltaa kohtaan. Tänään artikkeli valaisi irakilaistaustaisten naisten murhia, joita olisi voinut ennalta ehkäistä, jos vaaran merkit olisi otettu vakavasti ajoissa. Nämä ovat karmeimpia esimerkkejä siitä, miten toinen sukupuoli kohtaa. Kaikki mikä tuntuu normaalilta, ei välttämättä ole sitä. Miksi esimerkiksi kaikki nuorten tyttöjen kaveruus, kauniit vaatteet, meikkaamisopettelut, musiikki ja tanssi usein halvennetaan (pinnallista kikatusta, hölmöilyä, lapsellista)? Kun tyttö harjoittelee kauneutta, liikkumisen iloa ja hehkuttaa kaveruutta, se on joidenkin mielestä usein typerää. Paljon hienompaa on kun pojat taklaavat kaukalossa?

Viimein olen itsekin tunnistanut tämän naisväheksynnän, kun muistelen lapsuutta. Se kaverien kanssa kikattelu ja hengailu oli jotenkin väärin. Kauniiden vaatteiden haluaminen ja ehostaminen, musiikkitapahtumiin osallistuminen ja ei niin vakavien kirjojen lukeminen oli jotenkin tuomittavaa. Kukaan ei koskaan kritisoinut poikia, jotka lukivat väkivaltaa (Korkeajännitys, sotakirjat) – sekö oli sitten jotain hyvää?

Sama tarina jatkuu yhä. Aikuiset, keski-iän kynnyksellä ja sen ylittäneet naispoliitikot ovat ”tyttöjä”, joita väheksytään. Ja nimenomaan sellaiset miehet väheksyvät, joilla ei ole a) politiikan kokemusta b) koulutusta c) kokemusta perheen ja uran yhdistämisestä onnistuneesti. Tunnen sääliä näitä väheksyjiä kohtaan. Onneksi ikä on tuonut sen verran viisautta, ettei tarvitse todellakaan muuta tuntea kuin sitä sääliä. No, ehkä hippusen verran huvittuneisuutta.

Itse olen harrastanut ah niin naisellisia juttuja ja olen niistä ylpeä. Kuopuksen islantilaispaita valmistui ja pian varmaan itselle samalla mallilla. Jonossa on myös tyttärelle villapaita. Salilla on puskettu ja nautittu Kissin kanssa talven riemuista. Monta retkeä jo Lopen lintutornille, kahvit termarissa ja molemmille omat eväät repussa. Ja mitkä loistavat mahdollisuudet hyötyliikuntaan on lumentulo suonutkaan! Talvi, olen vihdoin sinut kanssasi!

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

•