Arkeen, ihanaan arkeen

Kuten totesin, aika hyvin sujahdin tähän Suomen syksyyn. Ei tehnyt heikkoakaan. On ollut kyllä tavanomaista haipakkaa, enkä ole juuri ehtinyt kirjoittaa muistiin asioita. (Siis, kirjoitan tätä blogia myös ennen kaikkea itseni takia, koska ihminen todella unohtaa aktiivisesti monia yksityiskohtia, tunnetiloja, paikkoja ja ihmisiäkin. Toki on kiitollista, jos joku lukee näitä kiinnostuksesta.)

Kunnanhallitus kävi tutustumassa Lopen Ampumaurheilukeskukseen heti seuraavana päivänä kotiinpaluuni jälkeen. Tapahtuma oli hyvin valaiseva, ja meikäläiselle, kaikkinaisten aseiden vastustajalle erittäin opettavainen. Saimme myös tilaisuuden ampua erilaisilla aseilla. Tarjolla oli SRA-rataa, hirvikoeammuntaa, Eetu Kallioisen skeettiä ja trappia ym. Kunnostauduin ja uskalsin, vaikka vatsaa väänsi. Sakon puoliautomaattikiväärillä napauttelin sitten loppujen lopuksi taulun A-sektoriin kaikki kolme panosta, kaksi niistä ammuksenrei’istä jopa melkeinpä päällekkäin. Opastajani ihana Juho (muuten entinen oppilaani opinto-ohjaajakaudeltani) oli niin rauhoittava ja kannustava, että sai tällaisen jänishousunkin ihan panemaan parastaan.

Vaikka takapuoli onkin tässä kuvassa eniten edustettuna, oli tähtäys kuitenkin ihan nappiin.

Olisi ollut mahdollisuus kokeilla nuo kaikki muutkin yllä mainitut aseet ja radat, mutta kyllä minulle riitti tuo kokemus. Ei ole minun juttu! En kuitenkaan enää nosta niskakarvoja pystyyn, kun puhutaan ampumaurheilusta. Lopella on siihen hienot mahdollisuudet ja tulevaisuudessa ne mahdollisesti vielä paranevat. En vain pysty, halua, innostu vempeleistä, jotka kuitenkin on tehty tappamaan. Tiedän, että riista on ekologista proteiinia ja onhan se raukkista syödä kaikkea kuollutta eläintä, jos ei siedä sen eläimen ”valmistamista” (lue: lahtaamista) ennen ruoaksi laittoa – ja sitten kuitenkin syödä sitä maiskutellen. Itse en ole varsinaista lihaa syönyt suurinpiirtein noin 26 vuoteen, poisluettuna kala. Ei tässä kovasti kai arvojen logiikalla voi kehuskella, mutta ainakin minun osaltani tuotantoeläinten (mikä sana!) kärsimykset ovat ehkä mikrogramman tuhannesosan vähentyneet.

IMATRALLA

Tehtiin sukulointireissu Imatralle, kun nyt vihdoin tuli sellainen välike, että kiireinen eläkeläinenkin ehti irrottautumaan (ei opiskeluja, kun syysloma, ei kokouksia ja myös naapurin Lotalla aikaa hoitaa sillä aikaa kissa Salmista).

Olimme yötä vähän kulahtaneessa hotelli Centerissä ihan Imatrankosken keskustassa, kävelykadulla. Käytävämatot kaipasivat pesua ja seinät valkaisevaa maalikerrosta. Emme nähneet yhtään muita asiakkaita, aavehotellissa kuitenkin oli naispuolinen portsari ja buffet-aamiainen oli ihan kunnollinen. Tahtomatta tuli kyllä mieleen Eaglesien ”Hotel California”:

There she stood in the doorway;
I heard the mission bell
And I was thinking to myself,
”This could be Heaven or this could be Hell”

Parasta oli kuitenkin sijainti: vastapäätä Buttenhofia. Nuoruusmuistojen Puteri! (männääks Puterille?) Aikoinaan se oli kahvila, jossa sai muistaakseni olutta ja kahvia, mutta nyt siitä oli kehittynyt hurmaava ensiluokan ruokapaikka. Pakkohan siellä oli vähän heittäytyä ja syödä pienet suolaiset. Komia omistaja, bulgarialainen Kiril hoiteli yksin tarjoilun, sillä muutaman asiakkaan poistuttua olimme ainoat torstai-illassa yhdeksän jälkeen. Tummanpunainen sisustus, kauniit astiat ja taidokkaasti lautasille asetellut annokset lisättynä ystävällisellä palvelulla saivat kyllä päättämään, että tänne tullaan joskus syömään pitemmän kaavan mukaan. Ulkona ropisi sade, vastapäätä näkyi Hotel Californiamme valaistu ikkuna, jossa koirat Kiss ja Riitu viettivät tv-iltaa puhtaissa hotellilakanoissa… Jotenkin niin levollinen olo!

Tätä ennen tietenkin vierailtiin hyvän ystävän Ailan kotona jossa tavattiin myös veljeni Vesku. Veli-Veskuakaan en ole aikoihin nähnyt, nyt oli korkea aika, kiitos mahdollisuudesta! Ja Aila on ihminen, jonka kanssa eivät jutut lopu. Myös harvinainen tuntemieni joukossa: rauhallinen ja positiivinen, tuli mitä tahansa. Ja hänen elämässään on paljon tullut. Tapaaminen jäi melko lyhyeksi nyt, mutta ensi kerralla haastellaan taas syvällisiä, niin kuin meillä on tapana. Syvällisiä voivat olla käsityöt, kauniit vaatteet, lapset, lapsenlapset, lapsenlapsenlapset, elämä yleensä, kaikki.

Kun lenkitin koiria lokakuisessa pimeydessä Imatrankoskella, tuli mieleen paljon lukioajoista. Miten kuivan kosken pohjalla tuli juoksenneltua kämppäkaverin ja poikaystävän kanssa (ankarasti kiellettyä ja vaarallista), pientä pussailua koskenrannan pitsihuvimajoissa. Valtionhotellia ihailtiin vain ulkoapäin, köyhät opiskelijat, kunnes lakkiaisiltana yhtäkkiä olimmekin siellä uusina ylioppilaina illallisella, maailma edessä auki ja meillä myös kuvaannollisesti takki rehvakkaasti auki: joimme punaviiniä ja tanssimme itsemme läkähdyksiin, valkolakki sai tähän päivään asti säilyneet muistot eli lattialla pyöriskeltyään ensimmäiset tahrat viinistä ja hiekasta, poikaystävä sai mennä ja yhtäkkiä kuvioon ilmaantuikin toinen uros, joka juuri silloin tuntui sopivalta seikkailulta. Ja miten käsittämätöntä nyt ajatella, että ujona ja joka asiasta punastuvana tyttönä olin kuitenkin niin päättäväinen, että olin muuttanut Imatralle asumaan 15-vuotiaana päästäkseni Imatrankosken lukioon, koska halusin opiskella venäjää, jota ei lähilukion ohjelmistossa ollut. Ja tässä ollaan, perhana vieköön!

Valtionhotelli kuin kummituslinna lokakuun yössä
Buttenhofin ravintolan yläkerrasta: portaikon hienoa sisustusta.

Käytiin myös siskon luona Simpeleelllä. Niin pitkästä aikaa, koronanpahuksen vuoksi. Oli mukavaa nähdä, että kunnossa sielläkin ollaan: teräsmies 80+ ja siskoni hyvää vauhtia kohti kahdeksaakymppiä hänkin. Huomasin matkalla myös, että Änkilän koulu, jossa aloitin kulutieni vuonna 1963, oli muuttunut vanhusten hoivapaikaksi, Silamuskodiksi. Kelpaahan siellä viettää ehtoota: näköala kauniille Silamusjärvelle ja ympärillä idyllistä maalaismaisemaa.

Läpi lokakuisen myrskyn ja sateen takaisin Lopelle. Nyt on ihana olla taas kotona. Villasukat ja pyjama, itse koottu pizza ja viinilasi, radiosta iltamusiikit. Syksy on ihanaa.

Niin ja todellakin, kuten edellisessä postauksessa todettiin, Salminen älysi heti, että tämä emännän lukema kirja viittaa johonkin hemmetin tuttuun. Matkalaukun pakkaukseen, iltakausien netissä roikkumiseen, jatkuvaan soitteluun ja suunnitteluun, ja kaikki päättyy pitkään poissaoloon, minkä aikana ollaan isännän ja kahden koiran loukussa. Kissan viikset!

Paskanmarjat – muijahan suunnittelee taas matkaa!

Vastaa