Näkemiin

Kato Stalos 10.10.2021

Lähtöitkua vaille. Tietenkin juuri nyt on lempeä aamu, aallot laiskoja ja hiljaisia. Tietenkin olisi juuri nyt energiaa vaikka yhteen Samarian rotkoon lisää. Ja luonnollisesti, hakiessani kahvia ja tuorepuristettua mehua Tres Jolie -kahvilasta huomaan vastapäisen aika huomaamattoman ravintolan aamiaislistalla 6 euron aamiaiset, joissa myös hyvältä kuulostava kasvisvaihtoehto. Luonnollisesti.

Kasvisvoileipiä, tai pelkkiä juustoleipiäkin, on täällä ollut vähän etsittävä, useimmiten sandwich tarkoittaa, että sisään on tungettu juuston ja kasvisten lisäksi tuhdit palat possunkinkkua tai muuta lihalastua. En valita – olen pärjännyt erinomaisesti. Nyt kyllä tuo vehnäleipien mussutus näkyy vyötäröllä, ai että juoksuhousujenkin kuminauha kiristää!

Take-away -aamupalaa siemaillessani omalla parvekkeella kuulen kuinka naapuriterassilla suomalaismies puhuu kiihtyneenä puhelimeen Suomi-Ukraina -pelin surkeasta häviöstä. ”Pohjanpalo ja Pukki siellä yritti kyllä, mutta jäivät yksin…Kukaan ei tullut ylös (vai oliko se alas)…ihan surkeaa, kun sai etsiä, kenelle syöttää…kai se valmentajan sopimus nyt on katkolla…Suomi saa sitä, mitä ansaitsee…” jne. jne. Kurkistin kyllä illalla kävellessäni yhden kahvilan ruudulta, että tilanne oli Ukrainalle 2-1, joten olin tietoinen. Tilanne jäi siis siihen. En jaksa innostua suremaan pelitulosta, jotkut näköjään ovat ihan maansa myyneitä.

Luulin, että kaiken sen oliiviöljyn, rantakivien, mausteiden ja tuliaisten sullominen matkalaukkuun on tuskaa, mutta ihan sinne se upposi koko repertuaari. Toivon, että paino on säädösten rajoissa.
Varasin selkäreppuun lentoa varten farkut ja lentosukat. Luulen, että niiden pukeminen voi olla pahempi koitos kuin nämä äskeiset rotkotaaperrukset, itse ajatuskin ahistaa tässä 27 asteen lämmössä. Riskeeraan ja menen koneeseen paljain säärin ja käsivarsin.

Kentällä näen, että matkalaukku painaa 18,5 kiloa. Lähtiessä Helsingistä paino oli 14,5 kg. On tullut lisäkiloja niin laukulle kuin laukun emännällekin. Lomalla ei nuukailla herkkujen kanssa, se on mottoni. Ja siksi vähän pitempi loma olisi ollutkin melko haaste noin niin kuin palautumisen suhteen.

Kun kone rullaa Hanian lentokentällä jo kiitotien alkuun, herään riipaisevaan tunteeseen: se on ohi! Ikkunasta näkyy kreikansininen taivas, Valkeiden vuorten siluettia, oleandereita, punaista hiekkaa ja palmuja. Mitä jos minut sittenkin on tarkoitettu asumaan tällä leveyspiirillä, Välimeren lähellä? Miksi tuntuu niin kotoiselta ja nyt siltä kuin lähtisikin kotoa pois, matkalle? Ei ole ensimmäinen kerta, kun tätä mietin, eikä se ole vain sitä, että kiva lillua lomalla ja olla vapaa kotivelvoitteista, vaan oikeasti tuntuu siltä, että ihmisellä voi olla myös monta kodiksi tuntemaansa paikkaa. Aivan kuin ihminen voi rakastua useampaan kertaan, ja aina se tuntuu yhtä oikealta ja valtavalta.

Vähän itkettää. Mutta tiedän, että kun pääsen kotiin, raikkaaseen syysilmaan ja muhevaan pudonneiden lehtien tuoksuun, saan niin paljon energiaa, että unohdan ikävän tänne. Pää on ladattu hyvällä mielellä, ihanilla Välimeren kuvilla ja tuoksuilla. Odotan jo marraskuuta, joulunalusajan tuloa, kynttilälyhtyjä kotona sisällä ja ulkona.

Mia Kankimäki antaa kirjassaan Naiset, joita ajattelen öisin neuvoja, joita aion tiukasti noudattaa:

Jassu, kalispera Hania! Vielä riittää unelmia matkoista ja elämästä, vaikkapa Välimerellä. Kone nousee ja alan suunnitella uutta matkaa.

Vastaa