Afdistus

Katson muuten niin itseäni hellivän sunnuntaiaamun kahvi-lehdenluku -session uusissa tuntemuksissa Hesarin kuvia. Niissä turbaanipäiset miehet partoineen, pienet pojat iloisina päästyään ”kouluun” hymyilevät. En voi mitään sille. Voin pahoin. Tekee mieli mennä oksentamaan.

Olemmeko 1800-luvulla? Muu maailma katsoo silmät ymmyrkäisinä, miten jonkun valtion asukkaista 50 prosenttia kadotetaan ja samalla häväistään. Miten pärjää kehitysmaa (sillä sitähän Afganistan on), joka ottaa bruttokansantuotannostaan puolet tuottavasta työvoimasta pois? No ei mitenkään. Etenkin, kun pärjääminen jo tähänkin asti on ollut muiden valtioiden tuen varassa.

Voin pahoin katsellessani aseita kantavien parrakkaiden miesten ajelua avo-Toyotoillaan. Voin pahoin, kun katselen afgaaninaisten piiloutumista mustaan säkkiin. Myös ulkomaisten hallintojen pako, joka tietenkin on turvallisuuden takia ollut välttämätön, olisi voinut kenties olla enemmän suunnattu demokraattista hallintoa avustaneille. Emme tiedä olosuhteita, joten nöyrästi vain pohdin asioita.

Kuitenkin, afgaanisotilaista iso osa on saanut koulutuksen, joka rohkaisee heitä taisteluun, tappamiseen ja terroriin. Miten tällaisen perustan saaneet pienet pojat voisivat kasvaa yhteiskuntaa rakentavaksi voimaksi, joka tekee yhteistyötä globaalisti ja ottaa kaikki valtionsa jäsenet mukaan?

Vastaa