Olen kova itkemään. En siis itke omia murheitani, sillä olen päässyt mielialaan ja läsnäoloon liittyvissä opiskeluissani jo siihen vaiheeseen, jossa positiivisuus ja usko tulevaan on ottanut vallan (tästä varmaan täytyy avautua lisää myöhemmin). Mutta se herkkyys itkeä jossain tunteita herättävissä tilanteissa, jotka yleensä kyllä ovat iloisia, tosin joskus myös surua ja myötätuntoa surussa, se on meidän (oletettavasti) karjalaisten geeneissä. Tai jos oikein nyt analysoin rouheasti, me olemme karjalaisina omineet tämän ”ilo pintaa, vaik syän märkänis” – ja muut luonnehdinnat karjalaisista niin kovin sitkeänä heimona. En päivääkään epäile, etteivätkö esimerkiksi pohojalaaset tai Lapin ihmiset olisi olleet yhtä sitkeitä, jos heidät olisi kahteen kertaan häädetty raivaamiltaan kotikonnuilta.
No se siitä. Kuitenkin, minä itken harvoin enää. Elämä on kyynistänyt minut niin, että tunteet ovat syvällä, sydänsuruja en noteeraa, menneisyyttä en analysoi. Mutta kun tilanne tulee ns. Päälle, niin sitten kyllä lähtee!
Tässä esimerkkejä. Viimeksi itkin yllätykseksi itsellenikin, kun kuuntelin Sami Minkkisen miniluentoa Unelmieni elämän saavuttamisesta. Kyseessä oli ns. hypnoosi, mutta ei siinä ollut mitään uneenvaivuttamista tai muuta hiuksia nostattavaa mystisyyttä, vaan ainoastaan ajatusten suuntaamista siihen, miten paljon sinussa ja minussa on voimaa ja energiaa, joka pitää käyttää unelmien toteutukseen (jos haluat lisää tietoa, katso https://www.samiminkkinen.fi/ ).
Sitten olin kuopuksen kanssa lounastreffeillä. Ihan kamalaa ajatella, että kuopukseni on kohta kolmikymppinen mies – puhumattakaan niistä kahdesta vanhemmasta lapsestani!. Oli ihan tavallinen tapaaminen. Vaihdettiin kuulumisia ja sain vaikutelman, että lapsella on asiat hyvin (tämähän näiden tapaamisten salainen ja todellinen syy äideillä on: stalkkaus!). Kun sitten erottiin lounaskahvilan pöydästä, koska lapsella oli palaveri työpaikalla – niin… Hän hyvästeli minut rutistamalla minua vähän kömpelösti, koska istuin ja hän seisoi. Kuitenkin tuo rutistus, kosketus kääk… Herahdin kyyneliin, joita kuopus ei onneksi nähnyt, (sillä tiedän hänen terävät kommenttinsa) enkä itsekään ymmärtänyt mistä tämä oikein tuli. Luulen kuitenkin, että syynä on tuo yllä mainitsemani mindfulness-kurssitus.
Mutta ei. Muutenkin itku on herkässä. En pystynyt ensimmäisen lapsenlapseni ristiäisissä lukemaan arvokkaasti seurakunnan isovanhemmalle kehittämää tekstiä. Itkin häämeikit pilalle, kun keskimmäisen meni naimisiin Kallion kirkossa: vihkikaavat tyrskin hiljaisesti, mutta kun hääparille esitettiin ”Miten ja miksi” , laulu, joka itsellenikin oli tuttu tässä avaamattomista syistä, murruin täysin ja se näkyy hääpäiväkuvista valitettavan hyvin.
Nämä eivät ole murheen itkuja. Jatkan niitä tulevaisuudessakin.