Vähän nyt olen ymmälläni enkä tiedä, miltä tuntuu. Tosiasia kuitenkin on, että tänään olin viimeistä päivää Tieto Oyj:ssä. Päivä meni papereita tuhotessa ja loppurutiineita hoitaessa. Lähetin ainakin sadalle ihmiselle viestin poislähdöstäni: eri maissa yhtiön sivujen päätoimittajille, joiden kanssa olen työskennellyt vuosia ja useita tavannutkin kokouksissa eri maissa. Sitten tietysti toimialojen markkinointivastaaville sekä minua suuresti auttaneille ammattitaitoisille tiiminjäsenille Ostravassa, Pavel, Ondrej, Jano… Lisäksi kaikki muut, jo ensimmäisistä työpäivistä säilyneet tutut.
Sain monta niin ihanaa ja kannustavaa viestiä, että itketti vihdoin (kun niissä lähtiäisjuhlissa vain nauratti). Mm. Avelta Tallinnasta tuli kiitokset, kun on aina saanut kärsivällistä ja ystävällistä apua ja uudessa työpaikassa ”they are lucky to get you!” En tunnistanut itseäni näistä kehuista, mutta yhtäkkiä tajusin kuitenkin sen valtavan menetyksen, joka tähän muutokseen liittyy: ne useat kymmenet hyvät ihmiset, joista on tullut jopa ystäviä. Jokapäiväiset rutiinit ja yhteydenotot, jopa hermoja raastavat kokoukset. Niitä ehkä jään kaipaamaan. Ja tietysi omaa tiimiä ennen kaikkea. Mukavia uutisia kuitenkin kuulin, sillä äitiyslomalle joulun aikaan jäänyt Wendy Saksasta oli saanut pienen tytön tiistaina!
Kyllä sitä ihminen on onneton, ajattelin, kun ajelin kotiin tänään. Ei ollut puhelinta, läppärissä ei ohjelmistoja, eikä sen käytössä tule kukaan neuvomaan, jos ongelmia ilmenee. Sitä on tottunut niin hemmotelluksi. Nyt kun tämän erilaisen elämän sitten aloitin, en kuitenkaan malttanut hakea itselleni täsmälleen samanlaista älypuhelinta kuin se, josta luovuin. Jotain luksusta pitää olla!
Maanantaina siis aloitan Vasemmistoliiton työntekijänä Hakaniemessä. Sitä ennen jo lauantaina tapaan uusista työtovereista ainakin Saramon Jussin, joka on polittinen sihteeri ja tulee Hämeenlinnaan piirin kevätkokoukseen.
Johanna Korhonen voitti Alma Median ainakin hovissa. Se ilahduttaa ja toivottavasti säilyy ennallaan, jos aikovat valituslupaa hakea. On niin surullista, että tätä suvaitsemattomuutta ja syrjintää vastaan vielä pitää raastuvassa tapella. Kun ihmisoikeuksien pitäisi olla kaikille samanlaiset. Huono mieli jäi myös Marja-Sisko Aallon Tositarinasta toissailtana. Tuli kuva ihmisestä, joka haluaa vain olla ja elää rauhassa tavallista elämää, kuten meistä suurin osa. Jostain syystä siihen ei hänelle anneta mahdollisuutta. Ymmärrettävää mutta samalla masentavaa on, että hän sittenkin luopui virastaan. Ollaankohan Imatralla nyt tyytyväisiä?
Maalliset asiat kuitenkin kutsuvat ja pitää mennä kasvattamaan kissaa: Salminen raastaa hajalle juuri ostamaani kukkamultasäkkiä…