Tämän otsikon koin perjantaina. Jonotin 2 tuntia venäläisen taiteilijan Ilja Repinin näyttelyyn. Taulut saivat aikaan tunnekuohua. Jokin suurista teoksista, joita olin ihastellut venäläisen taiteen museossa Pietarissa aikonani, näyttäytyivät nyt erilaisina. Silloin minut huikaisi Volgan lautturit. Enää se taulu ei ollut SE, joka sai minut kiihdyksiin, vaikka se taiteellisuudessaan ja kannanotossaan mykistikin. Ei ole muita burlaki-tauluja, ei toista Volgan lautturit -tulkintaa.
Mutta Repinin kaikki työt tyrmäsivät täysin. Minut, joka oli opiskeluaikanani pantu esittelemään Russkij musein kuuluisimpia töitä alkeellisilla venäjälläni (se oli kurssin osa-alue) itse museossa. Kertomassa, mitä taiteilija tarkoitti jollain siveltimenvedolla ja mitä koko teos kertoi… Nyt olin täysin pihalla. Tai ei, olin nyt katsoja, en kertoja. Ja mitä näinkään. Voi, mitä näinkään! Nyt en pysty sanomaan muuta kuin, että ihmettelen taiteilijan kykyä välittää niin monia asioita katsojalleen, olkoonpa se edes hänen tarkoituksensa.
Repin ei siirtynyt Hudozhniki-Peredvizhniki (kiertävät taileilijat) -ryhmään ennen kuin sai tavoittelemansa akateemisen taiteilija-arvon, ehkä todella älykäs veto. Kuitenkin Peredvizhnikeissä ja myös muutenkin omassa taiteessaan hän kuvasi Venäjän kansan kärsimystä ja toi myös viileästi ilmi valtaapitävien mielivaltaa. Peredvizhnikeistä ehkä suomalaisille tunnetuimpia olivat juuri Repin ja meriaihekuvaaja Aivazovski.
Repin mielessäni joissain teoksissaan tuo mieleen Edelfeldtin. Mutta ei kuitenkaan aina. Repinin muotokuvat ovat hätkähdyttävän todellisia, tuntuu, että kuvattava katsoo juuri sinua. Ja toisaalta, monissa töissä on samaa huolettomuutta kuin Edelfeldtillä, reippaita siveltimen vetoja ja paksua maalia. Uskon, ja kuvittelen tietäväni, että nämä ovat harkittuja osia molempien taiteilijoiden tuotannossa.
Analysoin lisää myöhemmin. Nyt sulattelen.