Kuva ei tee oikeutta. Ystävien kanssa järjestimme itsellemme yllätysbrunssin/lounaan/päivällisen, tai mitä se nyt olikaan. Tehtiin tahoillamme ruokaa etukäteen ja kokoonnuttiin elokuisen ihanan iltapäivän viettoon yhdessä, viimeinkin, niin pitkästä aikaa.
Toki on tärkeää tietää, mitä me söimme (vaikka se ei ollut ehkä kuitenkaan asian ydin). Minä valmistin nämä: marinoidut mozzarella-pikkujuustot, marinoidut oliivit, cole slaw -kaalisalaatti, tuoresalaatti (mukana oman tuotannon kurkkua ja salaatinlehtiä), sinihomejuustolla täytetyt tomaatit uunissa, vadelmaviinerit. Liisalta ja Hanskilta (ihanat): katkarapu- ja savuporowrapit, rapea patonki, jättimäinen belgialainen suklaa, kaneliässät… Vielä oli mukana eikenenkään tekemää, valmista savulohta ja italialaiset viinit.
Kaikista parasta kuitenkin, huolimatta ikävän maukkaista ruuista, oli yhdessäolo. Saatiin oikein olan takaa höpöttää, juoruta, arvostella, paheksua, iloita, kehua, ylpeillä… Kaikesta, mitä meillä on. Meillähän on molemmilla perheillä, kuten juuri kaikilla muillakin, omat ihanat lapset, nyt myös lapsenlapset, joista voi olla ylpeä ja joita voi nimetä maailman parhaiksi (mitä he ovatkin).
Minä olen henkilökohtaisesti kaivannut tätä yhteistä ruokakerääntymistä, en sano -juhlaa, koska juhlat ovat erikseen. Minä elän siitä, että saan laittaa ruokaa läheisille. Ja pääsen tutkimaan reseptejä ja ruokavinkkejä. Kaikista ihaninta kuitenkin se, kun esimerkiksi vävyni Dan tulee ja heti keittiöön astuttuaan kohottelee kattilankansia: hey, what’s cooking!
En pysty ymmärtämään ihmisiä, joille ruoka on vain jokin välivaihe päivässä. Jokin, jolla eletään. Minulle ruoka on seikkailua ja huolenpitoa itsestäni, silloinkin, kun muita ei ole läsnä. En halua tuhlata elämän hyviä ruokahetkiä syömällä jotain, mikä ei ole valmistettu juuri minulle, rakkaudella.
Ruoka on asenne. Se on kannanotto. Se on mahdollisuus ja tapa pitää huolta sinusta, läheisistäsi ja ympäristöstäsi. Se on myös tie oman maan tuotteiden, mutta myös muiden kulttuurien ymmärtämiseen ja kunnioittamiseen.
Kun astun ruokapöytään, yritän valloittaa pöytäni kauniilla silmää hivelevällä näyllä. En tykkää styroksilaatikoista, jos niissä ruokaa haenkin joskus. Laitan evääni esille siten, kuin olisin kuningatar tässä ravintolassa. Ehkä muiden mielestä hölmöä, mutta minusta ruoka on paljon muuta kuin vain elossa olemiseen tarkoitettu sivuasia.