Näin mentiin yli viimeisen työpäivän että heilahtaa! (ja sitten: pam) Vähän todella tuntuu oudolta. Viisitoista vuotta meni, ja nyt tässä uudessa alussa. Orpo olo. Nyt jo on työkavereita ikävä. Menen 18. päivä vielä käymään. Vielä jäi pöytä putsaamatta ja läppärikin täytyy tyhjätä, siivota kotikonttorista työperäiset paperit, laittaa muistiin sähköpostista automaattisesti latautuvat sähköpostiosoitteet… Tänään ei jaksa. Tuijottelen tylsästi työhuoneessani tätä sotkua, mutta voimia ei ole liikahtaakaan. Niin paljon pitäisi saada järjestykseen myös omassa päässä! Ehkä huominen ja torstainen Ruotsin risteily Sirkun ja Paavon sekä iloisten tyttöjen Marjon ja Lauran kanssa tekee re-startin? Odottelen ainakin sitä innolla.
Auton leasing-sopimuksen purkukulut ja kaskon omavastuu huomioonottaen tulen kärsimään taloudelliset tappiot tästä työpaikan vaihdosta jo ennen kuin pääsen edes aloittamaan hommiani. Yritän itselleni vakuuttaa, että on se sen väärtti. Tiedän, että on, mutta kärsimätön ihminen haluaa päästä nopeasti tositoimiin.
Mikä masentaa on jokapäiväiset uutiset hallituksemme uusista repäisyistä. Viimeisin hätäkeskusten määrän supistaminen ja henkilökunnan ”pakkosiirto” eli toivomus, että siirtyvät vaikka Tampereelta sadan kilometrin päähän Poriin. Miten huolestuttavaa onkaan, että inhimillisyys ja terve järki unohdetaan. Tätä jatkuu nyt kiihtyvällä tahdilla kauden loppuun ja tuntuu, että vauhtia ei pysäytä mikään. Paitsi sitten vaalit.
Jonkin ajatusvirheen takia olin muuten tallentanut ystävänpäivänä kyhäämäni muistiinpanon tavalliseksi sivuksi eikä blogipostaukseksi. Poistin sen artikkeleista ja liitän nyt tähän, sillä se sisältää yhden hauskan jutun naapurin Katrilta:
Hyvää Ystävänpäivää! (14.2.2010) Olin ystävänpäivän kunniaksi ystävällinen itselleni ja tein hyvää kropalleni: lenkillä karvaisten tyttöjeni kanssa ja sitten salilla koko repertuaari läpi ihan tosta noin vaan. Johtui tietysti siitä, että lauantai-iltana menin nukkumaan tapojeni vastaisesti jo kymmenen maissa. Ulkoilma väsyttää. Tänään sitten naapurin Katrin pyysin ystävänpäiväkahville. Puimme säät, ilmastonmuutokset, lintubongaukset ja muut iltapäiväkahvin äärellä. Katri jo kahdeksan vuosikymmentänähneenä on viisas nainen – hyvä naapuri!
Katri kertoi jutun, kun pohdimme hautaamiskäytäntöä, joka nyt tuntuu muuttuneen tuhkaamiseksi: ”Talon isäntä Eemeli oli kuollut muualla ja tuhkattu. Emäntä pisti rengin hakemaan asemalta isännän tuhkauurnaa. Renki haki uurnan, mutta kesken kotimatkan alkoi miettiä, että miten se iso isäntä niin pieneen astiaan mahtoi mahtuakaan. Ei kun avaamaan uurnan kantta, ja silloinkos tuuli puhalsi kaikki isännän tuhkat taivaan tuuliin! Renki murheissaan mietti, että mitä nyt sanotaan emännälle. Mutta keksi sitten. Meni seuraavaan taloon pyytämään juotavaa matkaväsymykseen. Emäntä lähti hakemaan piimää kellarista, ja sillä välin renki kaappasi hellasta tuhkat uurnaan muka isäntää esittämään. Ajoi siinä tyytyväisenä kotiin ja mietti, että kukaan ei kyllä huomaa. Eikä huomannutkaan. Emäntä vaan haikaili: ”Ei siitä meidän Eemelistä paljon jäänyt: kourallinen tuhkaa ja vähän munankuoria.”
Ja tämä on Katrin juttu.