Minun synttärit, siellä Helena, rakas ystävä, hurmasi vanhat herrat ja kaikki muutkin. Helena, joka olisi päässyt teatterikouluun, eikä mennyt, esitti synttäri-iltanani huikean improvisaation Niskavuoren naisista. Tässä kuvassa hän kuitenkin vielä juttelee niitä näitä, ja minä kateellisena (no vähän) katselen ja mietin, miten minulla tai monella muulla ei ole Helenan karismaa, jolla kaikkien huomio suuntaa vain häneen! Siitä ymmärsin, että on karismaa ja sitten ei-karismaa. Se vain jollain on. Ja Helenalla se oli.
Helenaa ei enää ole. Se on käsittämätöntä. Juurihan kävimme yhdessä Pärnussa. Juurihan olimme Tallinnassa. Äsken Helena ja Pertsa viettivät juhannusta kanssamme. Kun kävelen koiralenkkiä, vaistomainen reaktioni on, että nyt on tilaisuus soittaa Helenalle. Puhelimessani on vieläkin Helenan numero. En pysty poistamaan. Tuntuu, että unohdan ja petän ystävän, jos poistan numeron. Olen naurettava.
Miksi ihminen ei osaa luopua? Miksi ihmisen toisaalta pitää osata luopua? Eikö elämän jatkumisen edellytys ole, ettei luovuta?
Helena oli yksi niistä harvoista ystävistäni, joka sanoi avoimesti, miten olen hänelle rakas. Tiedän, että saatan olla joillekin ihmisille rakas, mutta kukaan muu ei ole koskaan sanonut sitä minulle niin avoimesti ja suoraan – vain Helena. Se toki sai minut itsenikin sanomaan ja kertomaan ystävyytemme tärkeydestä. Nyt kun tämä tilaisuus on mennyt, huomaan, miten vähän tällaisia enää on.
Miksi emme sano toisillemme, miten rakkaita he ovat?