Niinhän siinä sitten kävi, ylpeys lankeemuksen eellä. Juuri männä viikolla mietin, että olen kulkenut pääkaupunkiseudulla töissä noin viisitoista vuotta autolla eli ajanut vuodessa n. 40.000 km eikä mitään sen kummempaa ole sattunut kuin että peura ei ehtinyt kerran ajoissa alta vaan tönäisi etulyhdyn rikki.
Ja nyt. Kun vielä pari viikkoa on aikaa pitää leasing-autoa niin menen kotitiellä Timjamin risteyksessä keskellä kirkasta päivää ajamaan kolmion takaa suuntaani kääntyvän auton kylkeen! Kiitos, Marianna, hyvä ajoitus. Ihan varmasti katsoin joka suuntaan, tai ainakin kuvittelin katsovani. Ja kovasti yritin etsiskellä syyllisiä, mutta aika vähiin ne jäivät… No onneksi sentään leasing-autossa on (kai?) kokovakuutus, mutta silti omavastuu ihan turhasta kahden sekunnin ajatuskatkosta pistelee. Ihan piti konjakki ottaa kotona. Ja vastahan tuosta risteyksestä olen yli ajanut muutaman tuhat kertaa.
Kuitenkin autolla pääsee ajamaan. Vasen etukulma ammottaa avonaisena tuulten armoilla, mutta sehän on vaan peltiä (tai vaikka lieneekin oikeastaan muovia tarkemmin syynättynä). Ajattelen positiivisia: ehkä tämä osaltaan laannuttaa sitä tuskaa, että joudun luopumaan ihanasta ranskalaisesta Renault Clio -rakastetustani (hyi materialistia!) ja hankkimaan tilalle jonkin kulkuvälineeksi luokiteltavan, jolla pääsee rautatieasemalle pohtimaan, kulkeeko juna nyt vai huomenna. Tämä lienee kasvattavaa. Ajattelen sitä ja vahinkoilmoituksen tekoa vasta huomenna…