Miten tehdä mitään oikein? Hyvä kysymys, jossa piilee se ajatus, että miten teet asioita (muiden) odotusten mukaan.
Tänän vietin juhannusta näin: Tein Jussinpäiväkakun, eli mansikkakakun, joka on aina perinne meidän juhannuksessa. Seurustelin hyvän ystävän Mallen kanssa, jonka kutsuin eilen kylään pyöräillessäni uintireissulta hänen pihansa kautta; oli ihanaa jutella viisaan naisen kanssa, vaikkei jutustelun aina tarvitse olla mitenkään viisasta. Katsoin DVD:ltä suomalaisista suomalaisimman elokuvan Kulkurin valssi, joka tuli eilen, jolloin luulin eläväni torstaita. Täytyy sanoa, että Tauno Palon karismaa ja komeutta ei hänen jälkeensä ole Suomen filmitaivaalla näkynyt. Vaikka näissä mustavalkoisissa vanhoissa SF-filmeissä on paljon teatraalisuutta ja jäykkyyttä, niin onhan tämä Mika Waltarin käsikirjoittama ja Särkän ohjaama elokuva ihan helmi. Kuten sen ajan arvosteluissakin sanotaan, se on Suomen vastine pari vuotta aiemmin ilmestyneelle Tuulen viemää -elokuvalle. Tauno Palon ilmeet, eleet, lauluääni (no komeus kaikenkaikkiaan, myönnän)! Ja myös Ansa Ikonen, ihan loistavan herkkä ja toisaalta tulinen, hyvin uskottava hahmo. Yhä vielä soi filmin nimivalssi korvamatona mielessäni, eikä mitenkään ikävänä.
Nyt kun päästiin tähän joidenkin mielestä hömppäosastoon, niin jatkoin katsomalla neljännen kerran (uskokaa tai älkää, neljännen kerran!) Sinkkuelämää-elokuvan, jossa Carrie Bradshawn häistä tulee iso hässäkkä. Olen auttamaton sinkkuelämäfani.
Ensiksikin, koska kaikki tapahtuu Nykissä, vieläpä paljolti Grenichissä (Greenwich Village), joka on kaupungin tunnettu vanhojen rakennusten, puistomaisten käytävien ja useiden pienten trattorioiden kaupunginosa.
Toiseksi, koska huolimatta isosta eroavuudestamme päätähti Carrien kanssa (hän on hyvin ansaitseva, kaunis, muodikas ja tunnettu) olen samastunut häneen tiukasti. Carrie haluaa löytää sielunkumppanin. Hänellä on siihen hyvät mahdollisuudet, edellämainittujen ansioiden perusteella. Mutta loppujen lopuksi sen sielunkumppanin löytyminen ei olekaan niin simppeliä.
Kolmanneksi, kadehdin noiden neljän naisen ystävyyssuhdetta. He ovat kaikki erilaisia eikä heitä juuri yhdistä muu kuin se, ettei heillä kellään ole taloudellista hätää – päinvastoin, varaa on käydä ulkona syömässä tai matkustella Pariisissa tai Meksikossa, pitää yritystä Los Angelesissa jne. Mutta se juttu, jota itselleni kaipaan, on heidän neljän yhteinen kaveruus, se että kaikesta voi puhua ja aina löytyy neuvoja ja lohduttajia, vaikkei aina ollakaan samaa mieltä asioista.
Niin haluaisin, että itsellänikin olisi joku tai peräti joku jengi, jolle voisi vaikka yöllä soittaa, kun ahdistaa, eikä se toinen ihmettelisi eikä sanoisi, että nyt ei oikein sovi. Sellaisiahan ystävät ovat: eivät ikinä laita sinua kalenteriin, jossa on jo liuta tärkeämpiä asioita. Ystävälle voisi aina soittaa tai ystävän soittoon vastaisit aina.
Kyllähän Sinkkuelämää-sarjaa ja -elokuvia paheksutaan, koska niiden naiset viettävät etuoikeutettua elämää. Asuvat osin Manhattanilla tai Bronxissa, ajavat taksilla ja lounastavat Manhattanin pintaravintoloissa. Mitä sitten? Vasemmistolaisena minun kai tulisi myös sanoa, miten epäuskottavaa koko Sinkkuelämä-tarina on. Mutta kun se ei ole! Kaikilla ihmisillä on sydänsuruja ja läheisongelmia, iloja ja synkkyyttä. Miksi hyvätuloisten ongelmat olisivat vähemmän arvokkaita? Nehän eivät välttämätä poistu sosiaalitukien nostoilla?
Mitä väliä on sillä, missä rakkautta etsivä ihminen asuu, tai missä parisuhteen ongelmien tai seksin puutteen (tai sen ison tarjonnan tuomien järjestelyhaasteiden) kanssa elävien tulotaso on? Jokaisessa tuloluokassa on samat ihmissuhdeongelmat! Niissä ei auta hulppea asunto tai loistoura NYC:n lakiasiaintoimistossa tai pintalehdessä.
Olen myös sitä mieltä, että jo uransa lopettaneen Cheekin sanoitukset ovat ihan loistavaa suomen kielen ilottelua, vaikka häntä (kenties kokoomukselaisuuden, joko haistellun tai todetun, takia) on vassaripiireissä lytätty raskaasti. Enkä häpeä kertoa, että itsekin ajauduin ansaan enkä ensin kuunnellut Cheekiä herkällä korvalla. Siperia (ja ikä) opettaa.
Ihan häpeämättä voin kertoa, että jälleen kerran kyynelehdin Sinkkuelämää-leffan loppumetreillä. Liikutuksesta. Ja kateudesta.
Minusta juhannuksenviettoni ansaitsee ainakin omalla pisteytykselläni täyden kympin 🙂