Venla Hidensalo kirjoitti taas inhorealistisen kuvauksen taiteilijasta. Tällä kertaa ekspressionistisista töistään suitsutusta saaneesta Tyko Sallisesta. Kirjan näkökulma on Helmin – Mirrin, kuten Sallinen vaimoaan kutsui. Helmi oli lahjakas maalari, mutta jätti taiteen rakastuttuaan Tyko Salliseen.
Niin tyypillinen tarina, ehkä myös nykypäivinä. Uskotaan siihen suureen rakkauteen ja jätetään omat toiveet ja lahjakkuus ”perheen” takia. Vaikkei tarvitsisi.
Hiidensalon kirjassa Tyko Sallinen on ihmishirviö, jota koukkuun jäänyt Helmi ei pysty jättämään. Tykon uskomaton ymmärtämättömyys ja itsekkyys johtavat suorastaan rikokseen: hän riistää vaimoltaan tyttären salaa, ja avioeron jälkeen vie myös toisen lapsen itselleen vastoin oikeuden päätöstä. Viimeistään tämä saa herkän Helmin mielen murtumaan, mikä taas antaa taiteilija Tykolle aihetta kyseenalaistaa Helmin kykyä olla äiti.
Läpeensä ankea ja surullinen kirja. Miten paljon siinä on totta, sitä emme tiedä. Mutta faktaa on, että lahjakas Helmi ei saanut koskaan tilaisuutta maalata ”rauhassa”, koska hän oli äiti ja hoiti lapsiaan, kun taas perheen ”elättäjä” teki, mitä tahtoi, oli kuuluisa, välillä paheksuttu, mutta koko ajan piireissä.
Kirja aiheutti minussa jonkinlaista erikoista ja ehkä perusteetonta miesvihaa. En ole siitä ylpeä. Mutta ymmärrämmehän sen – vai? Se oli silloin, mutta nyt. Mutta onko mikään todella oikeasti muuttunut?
En usko kirjan olevan mitään mielikuvitusta, mutta toki sidokset faktojen ympärillä ovat kirjailijan, eikä niiden tarvitse romaanissa olla totta. Sepä juuri onkin kirjailijan onni!
Romaani antoi tietoa 20-30-lukujen taiteilijaelämästä. Mutta sai myös ajattelemaan, että sama voi tapahtua juuri tänään. Ja tapahtuukin.