Olen lukenut aika monta romaania, jotka käsittelevät taidemaalari Albert Edelfeldtiä. Hänhän oli ennen itsenäisyyttä todellinen julkkis, suuri tähti, joka sai maalata silloisen isänmaamme päämihen, keisarin perheen muotokuvan, ja olla myös nostamassa suuriruhtinaskunta Finlandian näkyvyyttä Pariisin maailmannäyttelyssä.
Kaikki edelliset romaanit, jotka ovat perustuneet kaikki tarkkoihin aikakirjojen tutkimisiin, eivät anna oikeastaan sellaista maalarin oman elämäntunteen faktaa, joka panee väkisinkin lukijan kysymään: Miksi hän teki näin? Miltä hänestä tuntui? Mitä hän tavoitteli?
Hiidensalon kirja ei anna vastausta. Se kuitenkin valottaa sitä raadollista puolta, joka vallitsi ennen itsenäisyyttä yhteiskunnassa. Naisten asema oli surkea. Myös taiteilijan sisar, joka saattoi olla piilevä kyky, jäi varjoon eikä saanut koskaan toteuttaa unelmiaan. Naimattomana naisena hänestä tuli tyypillisesti opettaja tyttökouluun, eikä elämässä sitten juuri muuta ollutkaan – vanhan äidin hoitamisen lisäksi.
Itse Albert kuvataan aika ressukkana, ainaisena äidistä ja sponsoreista riippuvana perheen taloutta ylläpitävänä, joskin haluttomana, aivan muita kuin haluaminaan kuvia maalaavana puurtajana.
Eniten kiinnitin kuitenkin huomiota siihen, miten Hiidensalo murtaa lähes ikoniksi noussutta kansallistaiteilijaa hänen omituisen mallien hyväksikäytön kuvaamisellaan. Mutta tällaista se oikeasti oli silloin. Myös Pariisissa kauniit tytöt ansaitsivat elantonsa mallintöillä. Jos taiteilija halusi, hän saattoi olla mallille ihana rakastaja ja ylläpitäjä. Mutta sitten kävi yleensä niin, että tuli toinen malli, tai yllättävä raskaus sai taiteilijan perääntymään: ja malli jäi yksin.
Näitä ikäviä asioita on Hiidensalon kirja täynnä. Ne ovat vähintäänkin faktaa siitä ajasta ennen itsenäisyyttä. Minulle jäi ikävä maku. Kirjailija teki oikein, kun kertoi tarinan näin. Hänestä se ikävä maku ei jäänyt, vaan siitä, miten kaiken ”muka” suuren lahjakkuuden takana on aina joku heikompi, joka ylläpitää ja mahdollistaa. Ja useimmiten se on nainen.