“Ognuno sta solo sul cuor della terra,
trafitto da un raggio di sole:
ed è subito sera.”
“Jokainen yksinään maan sydämellä
auringonsäteen lävistämänä:
ja äkkiä on ilta.”
(Salvatore Quasimodo 1901 – 1968)
Niinpä: äkkiä on ilta. Liian äkkiä.
Tuo Quasimodon runonpätkä oli minusta jo teini-iässä niin vavisuttava ja hohdokas, tuntui omaan yksinäisyyteen niin täsmälääkkeeltä. Miten vähän silloin tiesikään siitä, mitä tuo kaikessa karuudessaan tarkoittaa. Että jokainen, joskus on illassa ja poistuu; ja jokaisen ystävä, joskus ehkä poistuu ja jättää sinut yksin.
Tässä viikkoa eletty kuin ei mitään. Ja vasta, ihan vasta se ystävä poistui. Miten hassua: pitäisi hyväksyä luopuminen, mutta sitten, kun vähän olet jo haudannut asiaa, tunnet suunnatonta syyllisyyttä siitä, että unohdit ja aloitkin elää kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Nyt pitää itselleen myöntää, että en ole koettujen takaiskujen käsittelijä. En kestä vertaistuen tyrkyttämistä, en vatvomista omista tunteista. Sain suurin piirtein jäätävän sisäisen raivarin, kun syöpäleikkauksen jälkeen sairaalahuoneeseeni ilmaantui pastori, joka tarjosi keskustelua. En toki hänelle raivonnut, vain sisäisesti kiehui ja sanoin kohteliaasti, että kiitos ei. Kyse ei ollut mitenkään siitä, että minulle tultiin apua tarjoamaan tai että se oli lähtöisin uskonnollisesta yhteisöstä. Tuo palvelu on ihailtavaa ja auttaa varmasti useinpaa. Olisi minuakin auttanut, jos olisin ottanut avun vastaan. En vain pysty. Kaikenlainen tapahtuneen jauhaminen ja analysointi saa niskakarvani pörhölleen.
Tiedän tietenkin, miten väärässä olen. Kaikki, myös tämä viimeisin menetys, tulisi jollain tavalla puhua ja kokea jonkun kanssa. En vain osaa. Tai, ehkä minulla ei ole sellaista henkilöä, jonka kanssa sen voisin luonnollisesti tehdä. Tai, ehkä se henkilö ei ole saatavilla.
Elämä kuitenkin jatkuu, minusta ja meistä huolimatta jossain muodossa. Olen hurmaantunut keväästä, vaikka olen syksyn lapsi. Kyttään kukkapenkin tulppaanin pieniä teräviä vihreitä tonttulakkeja, joita putkahtaa päivittäin mullasta. Piirtelen lapiolla uusia isompia rajoja kukkapenkkilaajennuksille. Ja hups, mitä tulikaan tilattua Kodin Kukat -sivustolta: ruusuja, pelargoneja ja iiriksiä! Siemeniäkin on jo mullassa ja osa taimista taitaa tulla maailmaan liian aikaisin. Kasvihuone on vielä paketissa, hei!
Upeaa, että oman seuramme kuntosali keksi yksityisajat kalenteritoiminnolla varattaviksi. Jokainen saa maksimissaan kaksi vuoroa viikossa. Joten tilanne on ihan hyvä, noin kuntoilijan kannalta. Ja myös koronatarttuvuuden kannalta. Olen todella iloinen, että meillä on tämä hieno seura ja myös sen vetäjä Markku ja siinä yhtä vahvana toimijana myös Pia ovat tehneet niin paljon sen hyväksi, että pääsemme liikkumaan. Kyllä meikäläisenkin hauis olisi hakusessa ilman LVK Gymiä. Tosin on siinä kyllä vieläkin varaa parantaa.
Toisaalta: kaksi viikkoa rajoituksia, mitä väliä? Hesarissa juuri oli kirjoitus yleisöltä, että kuntoilua voi harrastaa ilman hienoja salilaitteita. Jokainen pääsee selälleen matolle tai nostelemaan vaikka huonekaluja, juoksemaan tai kyykkäämään. Ei se ole sama asia kuin osaavan treenarin ohjelma tai laadukkaat salivälineet – mutta onko tilanne nyt kenenkään syy varsinaisesti? Ellei nyt haeta syyllistä vaikkapa Kiinan ruokatorin kauppiaista, jotka levittelevät epäeettistä eläinmateriaalia.