Kiuru, lehmä ja Sussexin herttuatar

Aikuisuus on muuttunut monella tavalla. Ennen vanhaan (miten inhottava ilmaus, jonka vain tätimäinen täti voi sanoa) aikuiset olivat, tai ainakin heidät miellettiin näin, järkeviä, kokeneita ja viisaita. Myös jossain määrin hillittyjä. Kuriton sukupolvi oli niitä nuorempia, alle kolmikymppisiä tai peräti ihan pentuja.

Asetelmat ovat muuttuneet. Noloa oli ennen (minun ”ennen” siis) se, että vanhemmat olivat vanhoja, huonosti pukeutuneita tai niillä oli vanhanaikaiset etunimet. Häpesin murrosiässä suuresti, kun omien vanhempieni nimet eivät olleet Pirkkoa, Katria tai Penttiä, vaan Hilda, Tauno, miten kamalaa. Nyt muuten pojantyttäreni yksi nimi on Hilda. No se ei kuulu tähän. Vanhemmat nolouksistaan huolimatta – niistä vielä palaan isommalla vaihteella- olivat auktoriteetteja ja ymmärtäviä ihmisiä.

Toki nytkin olen lapsieni silmissä nolo. En osaa (oikeasti en viitsi) määritellä telkkarin kanavia tai päivittää nettiturvaani; en erota Ellinooraa, Eveliinaa tai Sannia toisistaan ja sen sellaista ikävää. Mutta aikuiset! Tuolla, josta yritän pysyä erossa, ne nokkivat ilman mitään häveliäisyytta kansanedustajia ja kuninkaallisia, ihan ketä tahansa, ja niin huonostikasvatettuun tyyliin.

Yksi haukkuu ministeriä lehmäksi ihan julkisesti, eikä edes kadu sitä. Joku tiesi Brittihovia kuohuttaneen Meghan Marklen ja prinssi Harryn haastattelun jälkeen kertoa HS:n kommenttipalstalla, että Meghan on ihan myrkyttänyt prinssin mielen, prinssi tekee mitä tämä noita tahtoo ja miten ilkeä tuo herttuatar onkaan… En ihan tiedä, miten lähellä herttuatarha tämä kommentoija onkaan, koska sisäpiirin tieto tuntuu todella raskaalta. Ilmeisesti kuitenkin hän on ihan perheystävä, koska TIETÄÄ noin paljon. Mutta ihan sama. Miten aikuiset alentuvat tällaiseen, joka kuulostaa teinien nettikiusaamiselta? Ja teinien nettikiusaaminen ei ole mitenkään kevyt asia. Missä on itsekunnioitus, pelko muiden myötähäpeästä, tai edes muiden kunnioitus? Asiat voi sanoa napakasti, mutta ”lehmä” tai ”noita” eivät liene napakkuutta?

Itse yritän nyt vähän pysyä poissa somesta. Olen huomannut, miten siellä esitetyt asiat iskevät suoraan suoneen. Häpeän jo nyt suunnittelemiani kommentteja, joita en onneksi toteuttanut.

Olen tutkiskellut vihaa ja tyytymättömyyttä. Ne ovat lähellä toisiaan, mutta todellisuudessa aivan eri planeetoilta. Viha ei johda hyvään, tyytymättömyys voi usein saada aikaan parannuksia. Mutta jos filosofoin edelleen, asia ei ole suinkaan näin mustavalkoinen.

Tiedän ihmisiä, jotka ”vihaavat” asioita. Yksi entinen työkaveri vihasi urheilua, formuloita, homejuustoa, lohta, vain muutamia mainitakseni. Tiedän myös ihmisiä, jotka vihaavat rap-musiikkia, väärin ja liian radikaalisti pukeutuvia julkkiksia, Mikko Leppilampea, Leif Lindemania, Tuure Kilpeläistä, Ruben Stilleriä…

Erikoista, miten paljon joku uhraa energiaa tälle ”vihaamiselle”, sillä eihän se oikeastaan ole vihaa, vaan suvaitsemattomuutta. Mikä hirveä tuhlaaminen omien voimien ollessa tarpeen kaikkeen ihan muuhun! Vihaaminen näin voimakkaasti tuo mieleen, että tämä henkilö oikein kuluttaa aikaansa miettimällä, miten hirveitä sen inhon kohteet ovatkaan. Mitä järkeä?

En ole mitenkään vapaa tästä vastenmielisyyden vaalimisesta. Kun kuitenkin vähän olen jo oppinut (huomattavan vähän) analysoimaan tunteitani, niin voin todeta, että on hyvin vähän asioita ja ihmisiä, joita vihaan.

En oikein edes tiedä, miksi näin on, mutta on esimerkiksi artisteja, joita en menisi kuuntelemaan keikalle, mutta en vihaa, vaikka väistelen. En niin mielelläni kuuntele Anna Puuta, Suvi Teräsniskaa tai Pauli Hanhiniemeä – Anna Puun laulut ovat omituisia eikä niissä ole mitään kivoja sävelkulkuja; Suvi Teräsniska tuntuu tv-esiintymisten perusteella kylmältä kovikselta (mielikuvani harvoin osoittautuvat vääriksi) ja Hanhiniemen ääni kuulostaa ylimieliseltä, kuten tyylinsäkin, jota olen päässyt katsomaan keikalla. Myös Johanna Kurkela, jonka ääntä ylistetään huilumaiseksi… Uh, ei-ei-ei! En nauti hymistelevästä henkevyydestä tai hänen huokuvasta eteerisyydestään. Laulussa pitää olla voimaa, joka joskus muuntuu herkkyydeksi. Enkä tykkää Elastisen tyylistä vaikka monesta kappaleesta kyllä. Siihen lienee syynsä pari vuotta sitten ilmi tulleesta kohusta, josta ei sen enempää, mutta yleensäkin alati hymyilevä artisti on epäuskottava. Samasta syystä karsastan toisaalta hienon uran tehneen Arja Korisevan esiintymistä: hän kikattaa ja nauraa, tai teki sitä ainakin aikoinaan, koko ajan, siis ihan liikaa. Nauru on tärkeää, mutta sen uskottavuus kärsii jos nauretaan kaikelle.

Tämä tästä. Mistähän tämä siis oikein lähtikään? Varmaan siitä, että halusin selittää. Selittelyhän on poliitikolle jo sitä lähtölaskentaa, vai kuinka? Siitä piittaamatta, ihan vain lukijoille (niille kolmelle?) tiedoksi.

Vastaa