Venäjäntunnilla taas

Oikeasti en käy venäjän tunnilla. Käyn keskustelupiirissä Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksessa tiistaisin, istunto kestää puolitoista tuntia kerrallaan. Tulen aina niin iloiseksi siitä jutustelusta, vaikka usein on vähän väsyttävää lähteä maskeineen junaan ja ratikkaan Helsingin rautatieasemalta Nordenskiöldin kadulle.

Ohjaajamme Jekaterina on mainio keksimään keskustelunaiheita. Yleensä saamme etukäteen jonkin tekstin, lehtiartikkelin tai -uutisen. Olemmekin jutelleet vähän kaikesta: valtion budjetista, avaruuteen kertyneestä romusta, käteisen rahan käytön vähittäisestä loppumisesta, kirjojen lukemisen vaihtumisesta saippuasarjojen katseluun…

Kummasti sanat alkavat taas pikkuhiljaa tulla mieleen, niin tavattoman monen venäjän kielen aktiivisen unohtamisvuoden jälkeen. Olen aina kuin uusi ihminen kun lähden kulttuurikeskuksesta kahdeksan maissa illalla marraskuisessa pimeydessä kotimatkalle. Taas opin tai päivitin tietojani ja sain puhua, puhua…!

Tänään luin paluumatkalla junassa Antti Holman mainiota Kaikki elämästä(ni) -kirjauutuutta. Tyrskähtelin tahtomattani maskini takana, Antti osaa kirjoittamisen ja naurattamisen, myös vakavilla asioilla. Sitten tuli lipuntarkastus. Konduktööri pyysi minulta opiskelijakorttia. Ilmoitin vähän arvokkaasti, etten ole opiskelija, olen eläkeläinen. Konnari osoitti lippuani, jossa luki selvästi ”opiskelija”. Kyllä nauratti. Sormi vähän lipsunut automaatista lippua ostaessani. Nauramiseni tuntui loukkaavan lipuntarkastajan arvovaltaa. Mumisi, että pitää olla tarkkana. Jotain vihjaili myös sakoista (höh, eiväthän he saa sakkoja antaa enää), vaikka hinta sekä opiskelija- että eläkeläisalennuksella on ihan sama. Nauratti vielä enemmän. Tarkastaja taisi vähän suuttua. Tämän ikäisenä voi nauraa silloin kun naurattaa, ihan ääneen. Oikeastaanhan sitä voi tehdä ihan mitä huvittaa! Ja aion tehdäkin.

Vastaa